Vesi kertoo Leena Häkkinen, Päivi Järvinen & Timo Väänänen
Luopioisten taidekesä 2016
2.7.–6.8.2016 Luhtiaitat, Keskitie, ti–la klo 10–15
Miten vesi sinua koskettaa?
Leena Häkkinen
Lempeästi, rajusti… ja se on aina kiinni siitä, mikä tilanne on. Eilen olimme savusaunassa ja meitä kuljetti veneellä luopiolaismies, joka sanoi tosi hienosti, että on kohdannut veden jo äitinsä kohdussa näillä samoilla seuduilla, äitinsä soutaessa näitä samoja vesiä. Kaikkein kaunein muisto veden kosketuksesta onkin ehkä sieltä asti – äidin kohdusta.
Olen tehnyt lähes 40 vuotta dokumenttiäänen kanssa työtä. Mietin, että miten lähestyä tätä aihetta sillä taidolla ja tiedolla mitä minulla on. Ja lähdin lähestymään sitä äänimaisemien ja vesimaisemien kautta. Koska välineeni ja siveltimeni on äänityslaite, mikrofoni, olen ollut purojen ja jokien varsilla – ja olen pudonnut laitteineni mereen äänittäessäni Päivin taidetta meren rannalla Timo kuvatessa kameralla. Sillä tavalla olen ollut todella konkreettisesti kosketuksissa veden kanssa. Mutta olen myös tutkinut, miltä vesi tuntuu silloin, kun se ei fyysisesti kosketa – kun sen vain kuulee. Toivonkin, että teosten kuulijat miettisivät, mikä tunne sieltä nousee itselle.
Toisaalta minua kiinnostaa ihmisen suhde maisemaan. Ja sitä tässä käsitellään. Meillä on ollut yhtenä lähtökohtana puhua iäkkäiden ihmisten kanssa, jotka puhuvat murteita eri puolilta Suomea. Lähtökohtanamme on myös se, että kun tulemme näyttelypaikkaan, kohtaamme myös sen paikan ihmisiä ja olemme yhteydessä maisemaan. Ja tätä näyttelyä varten näyttelyssä olen kohdannut Pertun, joka rakentaa venettä ja Oilin, joka kalastaa.
Olen tehnyt paljon haastatteluja elämäni aikana. Minulla on yleensä yksi kysymys. Yksi asia, joka minulla on mielessä ja lähden siitä. Ihminen vastaa sillä tavalla, kun häneltä kysytään, mutta loppujen lopuksi haastattelutilanne on vuorovaikutustilanne. Tärkeintä mielestäni kaikessa kanssakäymisessämme on osata kuunnella toista ihmistä. Ja sitten osata kysyä niin, että kysymys osuus johonkin sellaiseen pintaan, että ihminen osaa vastata siihen kysymykseen. Se vaatii kuuntelemista.
“Miten vesi sinua koskettaa?”, on kysytty kaikilta. On ollut hauska huomata, miten ihmiset siihen suhtautuvat, sillä siinä on kaksoismerkitys. Joku on sanonut: “Mää tykkään suihkust!”, ja joku toinen on lähtenyt pitkille filosofisille poluille. Ei ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia. On olemassa ihmisten ajatuksia, joita on ihana vaihtaa keskenään.
Koen itseni etuoikeutetuksi työskennellessäni kahden niin innovatiivisen ja luovan taiteilijan kanssa kuin Timo ja Päivi. Välillä minulla on se olo etten pysy perässä, mutta pyrin siihen kovasti. Opettelen pikkuhiljaa sitä hienoa asiaa, että minunkin ääniteokseni ja haastatteluni saavat ympärilleen näyttelytilan – eli tämän Lähde-huoneen. Täällä on Timon valokuvat ja valot sekä Päivin silkkinen tilateos. Ja koko muu tila seinineen. On mahtavaa, että voimme tehdä tällä tavalla yhteistyötä. Jokainen tuo oman ajatuksensa ja osaamisensa tänne, tekee vuorovaikutusta palvellakseen näyttelyssä kävijää mahdollisimman hyvin
Päivi Järvinen
Runojen kirjoittaminen on ollut minulle uusi mahdollisuus. Runo on muotona hyvin vapauttava – avoin. Kun ajattelen kysymystä, mitä vesi kertoo... se on haastava yhdistelmä – vesihän ei kai puhu… mutta se kertoo todella paljon. Siitä tulee vahvoja aistimuksia ja muistoja.
Miten vesi minua koskettaa… Runon rakenne on avoin ja muuttuva ja tuntuu, että vesi on hyvin samanlainen. Se liitty vahvasti vuorokauden aikoihin, muistoihin, tilanteisiin, läheisiin ihmisiin... Kuutamouinti – kuunsilta veden päällä. Kirjoittaessani näitä tekstejä olen ollut Trogirissa meren rannalla, autossa kun sataa ja sade osuu peltiin, ja muistellut vettä lapsuuden kesinä, ensirakkauden kanssa siltakävelyllä sateessa, aikuisuuden vesivahinkoina … Minulle tuli tarve sijoittaa nämä runot näyttelyssä pisaroina tilaan. Pisarat ovat lasipurkkeja, joissa runot ovat aarteina, säilykkeinä. Pisarat on ripustettu tänne siimalla. Kun näkee sadepilvet kaukana, sade on usein kuin siimaverho. Pisarat-huoneessani on erilaisia pisaroita, jotka sisältävät sanan tai sanaparin tai pidemmän tekstin, joka kertoo vedestä. Huoneessa saa myös kirjoittaa mieleen nousseita huoneesta puuttuvia sadesanoja paperille.
Silkki on minulle merkittävä ja rakas materiaali. Ennen tanssia opiskelin kankaankudontaa. Silkkiperhosten toukat ovat maailman parhaita samanmittaisen säikeen tuottajia. Silkki on häkellyttävä, koska se on viileä, kun sen pitää olla viileä – ja se on lämmin, kun se pitää olla lämmin. Väri tarttuu siihen hyvin. Ryppyisenä silkki on todella kaunista. Kun sitä valaisee, rypyt vangitsevat valon eri tavoin. Olen käyttänyt paljon ohutta Kiinan silkkiä lavastusmateriaalina. En mielelläni ompele sitä. Siten se on yhtä avointa reunoiltaan ja päistään, kuin liikkeeltäänkin. Tällä tavoin silkki ja vesi ovat luonteeltaan identtiset, liikkuvat ja rajattomat. Näissä näyttelyhuoneissa silkit ovat sekä heijastuspintana ne liittyvät Leenan haastatteluteoksiin, asioihin, joita ihmiset niissä kertovat. Ne ovat abstrakteja ja kuitenkin konkreettisia. Minusta silkki liittyy vahvasti veteen ja sen liikkeeseen ja sitä kautta myös tanssiin. Se on kevyttä, se pystyy olemaan ilmassa pitkään, ikäänkuin maan vetovoima ei vaikuttaisikaan siihen. Silkin liikkeessä on oma mieli ja suunta.
Veden läsnäolo aiheuttaa automaattisesti meissä jonkin meditatiivisen tai keskittymisen tilan. Kun katsomme veteen – olipa se liikkeessä tai tyynenä. Videoteoksessa käytetyllä kuvaustekniikalla aikaa hidastetaan. Se lisää veden meditatiivista olemusta. Se tuo elokuvallisuuden ja kokonaisvaltaisuuden mukaan teokseen. Kutsuisin esityksiä liikkuviksi runoiksi, jotka kertovat vedestä.
Veden välkettä ei olisi ilman valoa. On se aurinko tai kuu… tai sähköllä tuotettu valo… vain valo aiheutta veden välkkeen. Uskomaton kirkkaus, häikäisy – valon voima. Liike ja valo on siinä yhdessä.
Timo Väänänen
Vesi kertoo minun osaltani tässä näyttelyssä äänin ja kuvin – sekä valokuvin että videoin – valosta. Ehkä valo on jollakin tapaa teemana teoksissani. Valon välke ja valon näkyminen veden läpi tai veden pinnalta – heijastus veden pinnalta ja miten se rikkoutuu – näkyy pintoina, pisteinä tai viivoina.
Olen tätä yrittänyt hakea videossa. Yhtäaikaisia videokuvia on kaksi. Ne heijastetaan silkille. Kyseessä ei ole mielestäni elokuva, vaan se on 50 minuutin valokuvan tyyppinen videoteos. Sitä voi pysähtyä katsomaan, mutta siinä ei ole juonta. Se on valon ja heijastusten tutkimista elävän kahden kuvan keinoin. Videolla on myös ääni, joka on keskustelusuhteessa kuvaan. Ääni ei kuvita kuvaa eikä kuva ääntä. Ne ovat itsenäisinä osina teoksessa.
Äänen mukana on myös kaksi sävellystä, jotka olen tehnyt isolle Kirjokansi-kanteleelle ja soitan ne itse. Toinen sävellys on Kuu ja toinen Aurinko. Haen sävellyksissä samaa veden ja valon – välkkeen…. pistemäisen valon heijastuksen, valopinnan heijastuksen ja valolinjan teemoja musiikin keinoin. Tutkin musiikillisesti monisävellajisuutta kanteleella. Soitin on 40-kielinen Kirjokansi-kantele, jossa eri oktaavit voivat olla eri sävellajeissa. Sillä pääsee vaihtamaan soiton väriä hyvin helposti. Tavallisesti sävellajin vaihtaminen kanteleella on hankalampaa, mutta tässä ne ovat valmiina soittimessa. Kun tulen korkeampaan oktaavialaan, siellä voi olla vaikkapa valoisampi sävellaji ja kun soitan alempaa värit ja valot muuttuvat tummemmaksi. Olen kuvannut soiton ja sillä kohtaa videoteoksessa on ääntä ja kuvaa, jotka on yhdessä. Muuten kuva ja ääni on enneminkin keskustelevaista.
Sitten valokuvat… Siellä on muutamia maisemakuvia, joissa veden ja valon keskutelua. On myös heijastuspintoja, jotka yllättävällä tavalla menevät aika abstrakteiksi. Kuva on vääntynyt, kääntynyt ja pintajännitys niissä tulee esiin. Ne ovat lähikuvia vedestä. Valon käyttäytyminen tuo vedestä jotain erityistä esiin.
Valosuunnittelu on valokuvauksesta ja videosta lähtenyt polku, mitä ei ilman kuvallista työskentelyä ehkä olisi tullut tehneeksi. Haen vähän sitä samaa ajatusta, mitä noissa kuvissa ja äänessä on. Kolme valoteemaa: pistemäinen, pinta tai heijastus ja sitten linja. Sellainen valo mikä yhdistää eri paikkoja. Pyrimme laittamaan vettä myös sellaisiin paikkoihin, että kun tilaan astuu sisään, niin vesi lähtee liikkeelle. Onkin ollut hauska tehdä tätä työtä, kun materiaaleina on ollut silkkiä lasia ja vettä – hyvin epäteknisiä ja alkuperäisiä materiaaleja. Lasikin oikeastaan on… sehän on hiekkaa. Se tulee aika lähelle tätä veden teemaa.
Vanha puu ja akustiikka täällä… Ja myös valon akustiikka, miten valo käyttäytyy tässä tilassa. On ollut mukavaa työskennellä, kun voi kokeilla heijastuksia vedellä ja valolla. Syntyy mielikuvia, kun tällä tilalla on selvästikin historia, vaikka emme sitä tarkkaan tunnekaan. Se on vanhaa puuta ja perinteistä rakennustaitoa. Kuin kanteleen sointi… Kappaleet on uutta musiikkia, mutta siinä on yhteys tähän perinteiseen rakennustapaan. Kantelekin rakennetaan perinteisin tavoin ja toisaalta perinnehän jatkuu koko ajan. Nyt olemme perinteessä tässä vaiheessa, että kokeillaan tällaisia installaatioita ja yhdistelmiä niillä tekniikoilla, mitä meillä on nyt käytettävissä – osa perinteisiä, osa melko uusia.
Näyttely on ensimmäinen osa Pohjoinen vesi -näyttelykokonaisuutta. Tässä kehitetään näyttelytekniikkaa ja taiteellisen työskentelyn tapaa. Teknisellä puolella on yksi tarve ja haaste on, että näyttelytekniikka ei saisi olla kovin kallista, sen pitäisi olla pienikokoista, jotta se voidaan vaikkapa Islannista lähettää meille takaisin, kun näyttely on ohi. Olemme ajatelleet, että meidän täytyy pystyttää näyttely itse, koska tämä on installaatiotyyppinen. Tila ja paikka pitää ottaa huomioon. Sieltä saattaa myös tulla kuvia ja ääntä näyttelyyn. Kokemus ja paikka vaikuttaa varmaankin teoskokonaisuuteen.
Jos olisin kävijänä tämänlaisessa näyttelyssä, se olisi muistoja ja mielikuvia herättävä. Tässä ehkä moni asia rohkaisee sellaiseen kokemiseen. Tätä voi myös katsoa ihan väreinä tai valoina – äänenä. Täällä on tekstejä ja runona, myös sellaista dokumentaarisesta tallennuksesta lähtevää ääniteosta… Hyvin monenlaisia ihmisiä varmaankin tavoittava kokonaisuus. Monenlailla hahmottavia ihmisiä tämänlainen näyttely lähestyy. Antaa mahdollisuuden kokea taidetta.
Ajattelen, että nykytaiteen ei tarvitse olla vaikeaa. Kauneuden ei tarvitse olla siitä poissa.