Loading

Haastattelussa Daryl Taylor Teksti: Erik RosendaHL | KUVA: JUHA kivijärvi

Daryl Taylor.

Kun Daryl Taylor 80-luvun puolivälin jälkeen muutti Lontoosta Helsinkiin, miehen toivotti tervetulleeksi kylmin talvi miesmuistiin.

Yhtään sen lämpimämpi ei ollut vastaanotto eräällä edelleen aktiivisesti toimivalla shakkikerholla:

– Kukaan ei tullut tervehtimään, saati pyytämään laudan ääreen kuten yleensä tapana on.

Sillä erää shakki sai väistyä kiireellisempien asioiden tieltä. Vasta kun Taylor päätyi vetämään tyttärensä koulun shakkikerhoa, hän havahtui siihen tosiseikkaan että suomenkieliset shakkitermit eivät olleet kovinkaan hyvin hallussa. Tuli tarve löytää shakkikerho:

– EtVas on ollut hyvä valinta. Kerran minut jopa kelpuutettiin ykkösjoukkueen kahdeksannelle pöydälle. Hävisimme ottelun, mutta minäpä toin ainoan pisteen. Voitin Nokian gambiitilla!

Vastustajan kännykkä siis pirahti soimaan kesken pelin, joten tappiohan siitä oli seurauksena.

Filosofiaa kotimaassaan opiskellut Taylor toimii kääntäjänä. Hän on ollut aktiivinen myös ammattiyhdistysliikkeessä ja maahanmuuttajien keskuudessa.

Mutta mikä sai miekkosen ylipäätään muuttamaan kauas pohjoiseen? Nainenko?

– Alan jo pikkuhiljaa kyllästyä tähän kysymykseen. Ainoa nainen jonka vuoksi lähdin Englannista oli Margaret Thatcher!

Shakissa monet muistavat Taylorin Shakkinetin kansainvälisen turnauksen ja Sastamalan PM-turnauksen sujuvakynäisenä kommentaattorina:

– Kierrosraporttini tyyli juonsi juurensa Lontoon shakkipiireissä 80-luvulla vallinneesta humoristisesta otteesta. Kingpin- ja Patzer-lehdissä kirjoitettiin shakista tavanomaista ronskimmin, kuten teki myös Jimmy Adams British Chess Magazinessa. Ja minä ja ystäväni KvM Andrew Martin kirjoitimme samantyylisesti London Central YMCA Chess Clubin uutiskirjeen sivuilla. Olen häpeämättömästi plagioinut eritoten monia Jimmyn ja Andrewin esittämiä hupaisia näkemyksiä. Mutta sovitaan niin, että he olivatkin minulle velkaa, olinhan heidän joukkueensa kapteeni sillä ainoalla kaudella jona voitimme London Leaguen!

Taylorin muisteloissa 70-luvun ”Centymca” näyttäytyy joltisenakin shakkiparatiisina:

– Ensinnäkin ”Namikan” talo sijaitsi keskellä Lontoota, High Holbornin ja Endell Streetin kulmassa, joten sinne oli helppoa tulla joka puolelta metropolia. Lisäksi rento irlantilainen portsari, Dermot nimeltään, suhtautui suopeasti paikalla notkuneisiin kadunmiehiin. Kahvilassa pelattiin blikstiä puoli yhteentoista asti.

Kyseessä ei todellakaan ollut perinteinen ”herrakerho” vaan melkoisen spontaanisti järjestäytynyt persoonallisuuksien joukko, jonka jäsenmäärä kohosi parhaimmillaan yli kahteen sataan:

– Muistan peli-illoista argentiinalaisen lehtimiehen, joka oli kirjeenvaihtajana Lontoossa. Ja iranilainen ystävämme Houshang päätyi runoonkin, kun Andrew (Martin) laati parodian Jimmy Adamsin tunnetusta Fischer-runosta, joka alkoi ”From the backstreets of Chicago / born in 1943 / came Bobby Fischer / champion to be..”

Yksi ”Centymcan” erikoisuuksista oli neuvostoliittolaisia suurmestareita vastaan käydyt simultaanit, joissa lontoolaisnuoret vieläpä menestyivät yli odotusten:

– Olimme yhtä suurta perhettä ja kannustimme toisiamme yltämään parhaimpaamme. Jalkeille koottiin vahva ryhmä lupaavia pelaajia, mikä oli useinkin melkoinen yllätys suurmestareille.

Daryl Taylor itse on tästä hyvä esimerkki, sillä hän kukisti näissä merkeissä niin Rafael Vaganjanin (1975) kuin itsensä Tigran Petrosjanin (1978).

Kun Vaganjan kaatui tyylikkäästi lähettiloppupelissä, Jimmy Adams kirjoitti British Chess Magazinessa, että ”huhut Reuben Finen rientämisestä USA:sta Lontooseen vain tätä loppupeliä katsomaan ovat vielä vahvistamatta”.

– Neuvostosuurmestarit olivat pelanneet vuodenvaihteessa Hastingsissa ja tulivat samassa yhteydessä meidän vieraaksemme. Karpov oli antanut simultaanin jo vuonna 1972 eli pari vuotta ennen liittymistäni ”Centymcaan”. Sain tavata ”Namikalla” myös shakki-idolini Smyslovin, kertoo Taylor.

Tärkeänä yhteyshenkilönä Adamsin lisäksi oli ”Centymcan” puuhamiehiin lukeutunut Mike Wills, joka puhui venäjää. Hyvä kielitaito tuli tarpeeseen, sillä esimerkiksi nuorukaiset Karpov ja Vaganjan eivät vielä hallinneet englantia riittävän hyvin.

Juuri 70-luvun puoliväli oli englantilaisen shakin suurta juhlaa. Vuonna 1976 maa sai ensimmäiset suurmestarinsa runsaan puolen vuoden sisään kun ensin Anthony Miles ja sitten Raymond Keene saavutti pitkään odotetun arvonimen.

On tunnettua, että Fischerin ja Spasskin MM-ottelun rahoillaan pelastanut liikemies Jim Slater lupasi mukavan summan kaikkien aikojen ensimmäiselle englantilaissuurmestarille:

– Mutta jo tätä ennen Miles ja Keene olivat mukana kisaamassa Cutty Sark Grand Prix-turnaussarjan voitosta, josta oli niin ikään luvattu hyvä rahapalkkio. Shakkiammattilaisiahan ei Englannissa tuolloin ollut, joten raha tuli tarpeeseen, etenkin kun shakki söi aikaa opinnoilta ja työuralta. Oli kuitenkin erittäin kuluttavaa pelata viikosta toiseen tiedostaen että yhteenkään tappioon ei ollut varaa, muutoinhan pahimmat kilpailijat pääsisivät yhteistuloksissa niskan päälle.

Taylor pitää täysin mahdollisena, että Milesin terveysongelmat alkoivat jo tuolloin, kovan stressin vauhdittamina. Jännitteinen suhde Keeneen ja myöhemmin myös Nigel Shortiin oli omiaan romahduttamaan yleiskuntoa ja mielenvireyttä.

Kilpailu oli kovaa, ja monet olivat liikkeellä tosimielessä:

– Nigel Shortin isä luopui omasta urastaan ja keskittyi lahjakkaan poikansa tukemiseen. Muistan myös Julian Hodgsonilla olleen erittäin kunnianhimoiset vanhemmat, Taylor kertoo.

Englantilaiset shakinpelaajat olivat kaiken kukkuraksi varsin monenkirjavaa sakkia 70–80-luvuilla, oli pitkää tukkaa, tuuheaa partaa, lenkkitossua ja rikkinäistä farkkua:

– Ja sitten oli Keene, joka oli aina turnauksissakin yläkanttiin pukeutunut, kuin menossa tanssiaisiin. Hän vaikutti melkoisen yksinäiseltä hahmolta, toteaa Taylor.

Mutta olihan Keene vahva pelaaja, joka lisäksi kirjoitti paljon hyvää, mm. Nimzowitsch-kirjan. Ja mitä ”isolaniin” eli eristettyyn kuningatarsotilaaseen tulee, josta”My System”-mestariteoksessa on laajasti puhetta, niin Taylorin mieleen muistuu Keenen komea, mattiin päättynyt voitto Milesista 70-luvun puolivälistä.

Sekin peli käytiin Hastingsissä, monien inhokkiturnauksessa. Miksi siellä ei viihdytty?

– Shakkia pelataan Hastingsissä vuodenvaihteessa, kun turistikausi on jo takanapäin eli on edullisempaa. On kylmää, tuuli puhaltaa mereltä, ollaan vähän eristyksissä. Olen minäkin siellä joskus pelannut, selventää Taylor.

Daryl Taylorin suosikkikirjoihin eivät niinkään kuulu Keenen opukset eikä välttämättä Nimzowitschkään:

Bronsteinin 200 Open Games on upea teos, siinä on hienoja tarinoita peleistä. Myös Keresin pelikokoelma on mahtava.

Taylor on viihtynyt Suomessa yli kolmekymmentä vuotta. Toisinaan tarjoutuu tilaisuus käyttää äidinkieltään myös shakkipiireissä:

– ShakkiNet Internationalin aikana tutustuin turnauksen voittaneeseen israelilaiseen suurmestariin Alon Greenfeldiin. Näytin hänelle kaupunkia, kävimme mm. Suomenlinnassa. Alon kertoi valmentavansa nuoria Intiassa. Sieltä saa kuulemma hyvät rahat.

Englannista Taylor kertoo kaipaavansa oikeastaan vain jalkapalloa. West Ham Unitedin kannattajaksi tunnustautuva mies näki ensimmäiset ottelunsa paikan päällä 1970-luvun alussa. Vastaavaa tunnelmaa ei muualla niin vain saavutetakaan.