DKT12 tiivistelmät i42sosd

1 MISTÄ KRISTINUSKO ALKAA JA MILLAINEN OLI VARHAISTEN KRISTITTYJEN SUHDE JUUTALAISUUTEEN

Kristinuskon lähtökohta on Jeesus Kristus (McGrath, A.E, 2012, 375). Justinos Marttyyri (100-150) oli merkittävä toisen vuosisadan apologeetta eli kristillinen ajattelija. Justinoksen Logos spermatigos-opissa oli väite, että Jumala oli valmistanut tietä lopulliselle kristusilmoitukselle vihjaamalla tuohon totuuteen myös antiikin filosofiassa. (McGrath, 2012, 30.)

Kristinusko syntyi Palestiinassa ensimmäisellä vuosisadalla, tarkemmin sanottuna Juudean alueella ja erityisesti Jerusalemin kaupungissa. Kristinusko katsoi ensin olevansa juutalaisuuden jatke, josta se sitten edelleen kehittyi uskona. Aluksi se kukoistikin perinteisesti juutalaisilla alueilla ja erityisesti Palestiinassa. Varhaiskristillisten evankelistojen kuten Paavalin työn tuloksena kristinusko kuitenkin levittäytyi pian lähialueille. (McGrath, 2012, 25.)

Kristillisen uskon omaleimasin ja olennaisin asia on yhä edelleen usko ylösnousemukseen. Jeesuksen seuraajat olivat kuuluneet juutalaisuuden yhteen monista erilaisista ja erisuuntiin vievistä virtauksista. Jos he eivät olisi uskoneet ylösnousemukseen, he olisivat jääneet osaksi juutalaisuutta ja sulautuneet sen valtauomaan Jerusalemin sortumisen jälkeen. Itse ylösnousemustapahtumalle ei ollut todistajia, mutta Jeesuksen opetuslapset vakuuttuivat sen todellisuudesta kokemiensa ilmestyksien kautta. Uudessa testamentissa kerrotaan tarkemmin näistä tapahtumista. (Aejmelaus, L. 2007, 77-78.)

Jeesuksen oppilaat tulkitsivat hänen opetuksiaan ja kokemiaan ilmestyksiä juutalaisten pyhiä kirjoituksia apunaan käyttäen. He uskoivat että profeettojen lupausten mukaisesti Jeesus oli noussut kuolleista ja tulisi tuomitsemaan maailman, sekä ottamaan heidät luoksensa. Kristityt uskoivat näiden tapahtumien alkavan heti ylösnousemuksen jälkeen. Elämällä ei koettu olevan paljon merkitystä, koska kuoleman jälkeistä elämää pidettiin paljon arvokkaampana. (Arffman, K. 2004, 15.)

Vanhan testamentin mukaan vain yksin Jumala voi pelastaa ihmiskunnan. Ensimmäiset kristityt olivat kuitenkin vakuuttuneita siitä, että Jeesus on pelastaja vaikka he olivat tietoisia siitä, että Jumala yksin voi pelastaa. Varhaisten kristittyjen uskon vertaiskuva oli kala (i-kh-th-ys), koska sen viisi kreikan kielen kirjainta merkitsivät myös lauseen Jeesus kristus, Jumalan poika, pelastaja- sanojen ensimmäisiä kirjaimia. Ensimmäiset kristityt palvoivat yksin Jumalaa. Paavali kuitenkin varoitti Rooman kristittyjä siitä, että ihmisillä oli vaara palvoa luotuja olentoja kun heidän tulisi palvoa heidän luojaansa. Silti uudessa testamentissa on näkyvissä, että Kristusta on palvottu Jumalana. (McGraht, 2012, 384.)

Jo Paavalin varhaisimmissa kirjeissä näkyy kristityiden eroavat käsitykset käytännön uskon harjoittamisesta. Etenkin kysymys juutalaisesta elämäntavasta jakoi kristittyjä. Monet juutalaisena syntyneet kristityt katsoivat, että kaikkien kristittyjen tulisi elää juutalaisen lain (tooran) mukaan. Jerusalemin seurakunnan juutalaiskristillisille juutalaisille epäonnistunut kapina Roomalaisia vastaan (66-70) oli paha isku. Juutalaiskristittyjen määrä alkoi vähentyä ja pian he jäivät vähemmistöksi varsinkin Palestiinan ulkopuolella. Kristinuskon enemmistön parissa vakiintui käsitys, että kristittynä eläminen ei edellyttänyt juutalaisen lain noudattamista ja että kristinusko oli aivan muuta kuin juutalaisuus. Juutalaiskristilliset eristäytyivät yhä enemmän muista kristityistä. Kristinuskon leviäminen näkyi uuden uskon maantieteellisenä leviämisenä ja näkymättömien rajojen ylittämisinä joista juutalaisuuden raja oli merkittävin. (Arffman, 2004, 15.)

Jeesuksen persoonan opetuksen ja toiminnan vaikutuksesta syntynyt liike löysi oman erityislaatunsa ylösnousemususkosta ja mielsi aluksi olevansa osa juutalaisuutta. Pian selvisi, että Jumalan uusi pelastusteko ei rajoittunut vain juutalaisuuden tiukkojen rajojen sisäpuolelle, vaan se oli koko ihmiskunnan parhaaksi. Tämä selvisi ensimmäisenä niin kutsuttujen hellenistien eli kreikkaa äidinkielenään puhuvien juutalaiskristittyjen keskuudessa. Kristillisen evankeliumin kaikkia koskettava luonne hyväksyttiin koko liikkeessä suhteellisen helposti, mutta ei-juutalaisten hyväksyminen liittoon mietitytti sillä ehdot liittymiseen eivät olleet selvät. Vanhoillinen juutalaiskristillinen siipi oli tiukkoja siitä, että Kristuksen nimeen uskova kuului edelleen juutalaisuuden piiriin ja kaikkien ei-juutalaisten oli liittoon halutessaan käännyttävä juutalaisiksi. Tämä tarkoitti käytännössä ympärileikkauksen vaatimista. Kiista ympärileikkauksesta oli merkittävin kiistanaihe kristityille ensimmäisen kristillisen sukupolven aikana. Jerusalemissa järjestetty ”apostolien kokous” vuonna 47 tai 48jkr päätti asiasta tavalla joka tarkoitti vapaamielisen kannan voittoa. Evankeliumia pystyttiin julistamaan myös ei- juutalaisille ilman, että heidän piti samalla kääntyä juutalaisuuteen. Ratkaisu oli tärkeä periaatteellinen myönnytys, mutta se jätti myös monia yksityiskohtia auki. Vaikka uudenliiton jäsenyys mahdollistettiin myös ei-juutalaisille, se ei tarkoittanut että juutalaiskristityt olisivat muuttaneet omaa juutalaista elämäntyyliään tai lopettaneet juutalaisuuteen liittyvien säännösten noudattamisen. Pakanakristityille annettu vapaus koskien juutalaisen lain määräysten noudattamista oli jättänyt ongelman, joka käsitteli pakana- ja juutalaiskristittyjen vuorovaikutusta. Seurakuntayhteyteen liittyvä juutalaisten ja pakanallista alkuperää olevien kristittyjen välinen yhteinen ateriointi tuli mahdottomaksi, jos juutalaiskristityt pitäytyivät omiin juutalaissäädöksiinsä. Tämä ongelma kärjistyi 53jkr Antiokiassa Paavalin ja Pietarin väliseksi kiistaksi. Antiokiaan jääneiden kristittyjen aloitteesta kehitettiin juutalaiskristittyjen ja pakanakristittyjen yhteiselon mahdolliseksi tekeviä asioita. Tiettyjä asioita oli pakankristittyjen yhteisyyden nimissä vältettävä. Tästä kehittyi niin kutsuttu ”apostolinen dekreetti”. (Aejmelaus 2007, 184-185, 439-440.)

Kristittyjen seurakunnat olivat itsenäisiä, mutta ne katsoivat kuuluvansa osaksi Jeesuksen perustamaa kirkkoa. Seurakuntien yhteyttä pitivät yllä kiertelevät opettajat. Kirkon jäseneksi pääsi kasteessa. Oikean kristityn ihanteena oli askeettinen elämä, mikä tarkoitti tavallisesti paastoamista erityisesti perjantaina, joka oli Jeesuksen kuolinpäivä. Kokoontumiset olivat sunnuntaisin, joka on juutalaisen viikon ensimmäinen päivä, koska se oli Jeesuksen ylösnousemuksen päivä. Seurakunnille kehittyi ajan myötä omia kokoontumisperinteitä. Niihin kuului juutalaisten pyhien kirjoitusten ja kristittyjen omien kirjoitusten lukemista ja selittämistä, rukousta, laulua, yhteinen ateria ja ehtoollinen. (Arffman, 2004, 16–17.)

Roomalaiset pitivät aluksi kristinuskoa juutalaisena lahkona joten heitä ei velvoitettu keisarikulttiin eli keisarin suojelushengelle toimitettuihin uhreihin. Osallistumalla niihin ihmiset tunnustivat keisarin herraksi. Kun roomalaisten käsitys kristityistä muuttui ja he alkoivat pitää kristinuskoa omana erillisenä uskontonaan, kristittyjä velvoitettiin osallistumaan keisarikulttiin. Kun kristityt eivät suostuneet, imperiumi tulkitsi sen kapinaksi ja kielsi kristinuskon. (Arffman, 2004, 20-21.)

Juutalaissodan jälkeen Rooman seurakunnasta tuli arvovaltaisin seurakunta. Tämä johtui siitä, että ihmiset ajattelivat Rooman olevan koko maailman keskus. Apostolientekojen kuvaus kristinuskon synnystä päättyy evankeliumin saapumiseen Roomaan. Kirjoittaja ajatteli, että evankeliumi leviäisi sieltä koko maailmaan. (Arffman, 2004, 19.)

Tämän päivän kirkko suomessa painiskelee samankaltaisten ongelmien kanssa kuin varhaiskirkko, esimerkiksi kuinka saada ihmiset pysymään kirkon jäseninä. Muuttuvat arvot yhteiskunnassa jakavat seurakuntaa aiheuttaen kirkosta eroamista. Esimerkiksi poliittiset asiat, naispappeus, tasa-arvoasiat ja sukupuolineutraalit avioliitot. Kirkon tehtävä on edelleen huolehtia heikoimmista, auttaa hädässä olevia, seurata Jeesuksen opetusta ja vastaanottaa ja jakaa Jumalan rakkautta.

Tänäkin päivän kirkon työ keskittyy hädänalaisten auttamiseen esimerkiksi maahanmuuttajat, syrjityt ryhmät. Varhaiskristittyjen jumalanpalveluksen rakenne on säilynyt samankaltaisena tähän päivään asti. Esimerkiksi laulu, rukous ja ehtoollinen ovat kuuluneet jo varhaiskirkon jumalanpalvelukseen. Pääsiäisellä on erityinen merkitys ja kasteessa pääsee kirkon jäseneksi. Kirkon kristilliset perusarvot ovat säilyneet vuosisatoja muuttumattomina ja ne ohjaavat tänäkin päivänä kirkonalan työntekijöitä. Arvoissa korostuvat lähimmäisenrakkaus ja ihmisarvon merkitys.

LÄHTEET

Aejmelaeus, L. (2007). Kristinuskon synty. Helsinki: Kirjapaja.

Arffman, K. (2004). Kristinuskon historia. Helsinki: Edita.

McGrath, A. (2011). Kristillisen uskon perusteet: johdatus teologiaan. Helsinki: Kirjapaja.

Kristinusko – naisten ja orjien uskonto?

Naisen asema varhaiskirkossa ja kristinuskon vetovoimatekijät

Paihonen Sari

Rosberg Saara

Pajunen Inna

Jääskeläinen Minna

Tiivistelmä

DKT12 kevät 2017

Diak, Oulu

8.3.2017

SISÄLLYS

1 TAUSTAA 3

2 KRISTINUSKON VETOVOIMATEKIJÄT 3

3 NAISEN ASEMA KRISTINUSKOSSA 4

4 VAIKUTUKSET NYKYKIRKKOON 6

LÄHTEET 7

1 TAUSTAA

Naisen asema varhaiskirkossa pohjautuu antiikin yhteiskuntaan ja juutalaiseen traditioon ja pyhiin kirjoituksiin. Ensimmäisen kristillisen sukupolven piirissä korostui sukupuolten välinen tasa-arvo; koska ihmiset ovat tasaveroisia Jumalan edessä, ovat he sitä myös suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen. Myöhemmässä kristinuskossa tämä painotus ei kuitenkaan näkynyt. (Kuula 2002, 11–12.)

2 KRISTINUSKON VETOVOIMATEKIJÄT

Räisänen (2009, 2–4) viittaa sekä Starkiin että Reinboldiin kirjoittaessaan, että kristinusko on levinnyt luultua hitaammin, henkilökohtaisilla kontakteilla ennestään olemassa olevien sosiaalisten verkostojen kautta. Kristinuskon leviämiseen on todennäköisesti vaikuttaneet asiat, joita tavalliset ihmiset kohtasivat lähipiirissään (Räisänen 2009, 3), ja naisilla on ollut suuri vaikutus uskon leviämiseen (Laato 2007, 36). Arffman (2009, 19–20) kertoo väkivallattomuuden, avioliiton kunnioittamisen, abortin kieltämisen ja ei-toivottujen lasten hoitamisen tuoneen naisille turvallisuutta ja parempaa terveyttä. Laato (2007, 67–68) kirjoittaa, että vilkas kaupankäynti ja liikkuminen Rooman laajassa valtakunnassa, sekä kreikan ja latinan käyttö kielinä helpottivat suullisen ja kirjoitetun sanoman leviämistä. Kristinusko antoi vastauksia kysymyksiin elämästä ja kuolemasta, tulevasta ja toivosta sekä synnistä ja vapautuksesta, sekä opetti eettisistä kysymyksistä ja oli avoin kaikille ikään, sukupuoleen ja yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. (Laato 2007, 67–69.) Nämä seikat tekivät kristinuskon houkuttelevaksi naisten lisäksi myös orjien ja köyhien keskuudessa.

Mahdollisesti kaikkein tärkeimpiä vetovoimatekijöitä kristinuskossa on voineet olla nykyajan diakonian piiriin kuuluvat tehtävät, kuten lähimmäisestä huolehtiminen, orpojen, leskien, vankien ja muukalaisten, eli köyhien ja kärsivien auttaminen (Räisänen 2009, 5–6; Laato 2007, 69). Räisänen (2009, 5) tuo esiin Starkin ajatuksen kristinuskon leviämisen merkittävästä syystä, eli kristittyjen toiminnan suurten tautiepidemioiden aikana, jolloin avun kohteiksi pääsivät kaikki, uskonnosta riippumatta, joka johti myönteiseen suhtautumiseen kristittyjä kohtaan ja ihmisten kääntymiseen uskoon.

Tekla-niminen neitsyt ja askeetti, sekä Hieronymus-teologi ja hengellinen opettaja levittivät sanaa kristillisetä askeesista (Salmesvuori 2002, 53–63). Tämän myötä naiset saivat uuden vaihtoehdon, joka vapautti heidät raskauksista ja miesten vallasta, perheettömät naiset saivat uusia vapauksia ja pystyivät nostamaan asemaansa muiden kristittyjen joukossa kristillisten elämäntapojensa takia (Salmesvuori (2002, 65). Kristillinen tasa-arvoinen pelastusoppi asetti vapaat ja orjat yhtäläiseen asemaan Herran edessä. Paavalin ajan yhteiskunnassa noin kolmannes väestöstä oli orjia, ja tasa-arvoiset korostukset houkuttelivat heitä kääntymään kristityiksi. (Kuula 2002, 176.)

3 NAISEN ASEMA KRISTINUSKOSSA

Varhaisissa kristillisissä seurakunnissa on ollut vaikea luoda kuvaa naisten asemasta, koska varhaiskristillisyyden historiaa tarkastellaan pääosin miesnäkökulmasta ja tunnettuja naisista kertovia lähteitä on hyvin vähän (Marjanen 2002, 35). Lisäksi kirjoittajat edustavat yhteiskunnan yläluokkaa eikä ole myöskään mahdollista tietää, kuvaavatko kirjoitukset ympäröivää todellisuutta vai heidän toiveitaan asioiden tilasta (Kuula 2002, 28). Uuden uskonnon alkuvaiheissa seurakunnat kokoontuivat koteihin, naisten alueelle. Järjestäytymättömässä seurakunnassa sukupuolet olivat tasa-arvoisia, mutta tämä kehitys kääntyi kristinuskon levitessä ja mukautuessa ympäröivän yhteiskunnan normeihin. Kysymys ei ollut teologisesta painotuksesta vaan uskottavuuden säilyttämisestä patriarkaalisessa yhteiskunnassa. (Kuula 2002, 81– 83.)

Vaikka naisten rooli on ollut merkittävä uskonperinteen jatkamisessa, se ei näkynyt naisten asemassa kirkollisissa instituutioissa. Vain luostarilaitoksessa nainen saattoi esiintyä johtajana ja saavuttaa akateemista sivistystä. Ensimmäisen kristillisen sukupolven aikana naiset saattoivat toimia samoissa tehtävissä kuin miehetkin (Kuula 2013). Varhaiskirkon aikoina naiset eivät kuitenkaan toimineet pappeina, vaan toimivat diakonissoina, auttoivat naisten ja lasten kasteen suorittamisessa sekä pitivät huolta köyhistä ja sairaista (af Hällström 2005, 34). Naisten toimintamahdollisuudet eivät olleet kaikissa seurakunnissa samanlaiset vaan ensimmäisten vuosisatojen aikana kristinusko rakentui ja oli moninainen käytäntöjenkin osalta (Kuula. 2002, 319).

Naisen paikkaa kirkossa on usein määritelty Paavalin korinttilaisille kirjoittaman kirjeen kohtaan ”naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa” (1 Kor.

14:34) vedoten. Naisia ei kuitenkaan tuomittu vaikenemaan, vaan samaa kirjettä on käytetty myös naisten puhekiellon murtamiseen. (Ahola yms. 2002, 12.) Korinttilaiskirjettä pidemmälle meneviä naisen asemaa käsitteleviä määräyksiä on noin 100–luvulla kirjoitetuissa pastoraalikirjeissä, joissa käsitellään naisen asemaa osana seurakuntajärjestystä (Kuula 2008, 281). Naiselle on seurakunnassa annettu vain tarkkaan määritelty seurakuntalesken virka. 1 Tim. 2 :12-15 sisältää jyrkän opetuskiellon naisille. Pastoraalikirjeitä on hyvä tarkastella suhteessa nousevaan gnostilaisuuteen, joka vetosi naisiin. Toisella ja kolmannella vuosisadalla gnostilaisuuden ja montanolaisuuden katolista kirkkoa naismyönteisemmissä piireissä naiset toimivat tasaveroisina opettajina miesten kanssa. Pastoraalikirjeiden naiskuva ja naisen rooli seurakunnassa poikkeaa selvästi Paavalin kirjeiden aktiivisen naisen roolista. (Kuula 2002. 97– 100.) Marjanen (1992, 151–163) näkee pastoraalikirjeiden naisvihamielisen viestin kohdistuvan nimenomaan puhdasta uskoa horjuttavien harhaoppien leviämiseen naisten kautta.

Kirkkoisä Augustinus Aureliusta (354 – 430 jKr.) pidetään yhtenä keskeisenä varhaiskirkon naiskuvan rakentajana. Hän määritteli Jumalan kuvaksi miehen, nainen riitti Jumalan kuvaksi vain miehen eli ”päänsä” kanssa. Nainen edusti ruumiillisuutta ja lisääntymistehtävää. Nainen oli lihallisuuden ilmentymä, synnin lähde, ja siksi vaarallinen miehelle. Vaikka nainen ja mies luotiin tasa-arvoiseksi, nainen edusti vain ruumista ja mies päätä. (Salmesvaara 2002, 69.)

4 VAIKUTUKSET NYKYKIRKKOON

Voimme vain ihmetellä kuinka naispappeus edelleen jakaa mielipiteitä, vaikka sille ei ole mitään teologisia eikä raamatullisia perusteita. Myös suhtautuminen aborttiin varhaiskirkon kieltoon vedoten on epäinhimillistä.

LÄHTEET

Arffman, K. (2009). Kristinuskon historia. Helsinki: Edita.

Kuula, K. (2002). Nainen uudessa uskossa, uuden testamentin naisnäkemyksiä. Helsinki: Kirjapaja.

Marjanen, A. (2002). Kaikki naiset eivät vaienneet. Teoksessa Ahola, M., Antikainen, M.-R. & Salmesvuori, P. (toim.), Eevan tie alttarille. Nainen kirkon historiassa (s.35–52). Helsinki: Edita.

Marjanen, A. (1992) Varhaiskristillisyyden aktiivisia ja vaiennettuja naisia. Teoksessa Sallamo, R. & Dunderberg, I. (toim.), Naisia Raamatussa, Viisaus ja rakkaus (s.130 – 169)

af Hällström, G., Laato A.M., & Pihkala, J. (2007). Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Helsinki: Kirjapaja.

Laato A.M (2007). Ensimmäisten kristittyjen maailma. Teoksessa af Hällström, G., Laato A.M., & Pihkala, J. Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. (s. 22–69). Helsinki: Kirjapaja.

Räisänen, H. (2009). Diakonia ja varhaisen kristinuskon leviäminen. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta. Saatavilla 06.02.2017 http://www.helsinki.fi/teol/hyel_vanha/opiskelu/kl20/kamu/taustat/Diakonia Räisänen.pdf

Salmesvuori, P. (2002). Tekla – aktiivinen apostoli. Teoksessa Ahola, M., Antikainen, M.-R. & Salmesvuori, P. (toim.), Eevan tie alttarille. Nainen kirkon historiassa (s.53–58). Helsinki: Edita.

DIAKONIA RAAMATUSSA JA VARHAISKIRKOSSA

Tiivistelmä

Mia Koskinen g35625

Noora Laukka g35587

Petra Koisti g35584

Tiivistelmä

DKT12 kevät 2017

Diak, Oulu

28.02.2017

DIAKONIA RAAMATUSSA

Auttavista teoista löytyy tekstejä jo vanhasta testamentista alkaen. Näissä teksteissä

auttamisen tärkeyttä korostetaan Jumalan nimissä.

Yhtenä diakonian perusteena raamatussa toimii Matteuksen kuvapuhe viimeisestä

tuomiosta. Tämä korostaa voimakkaasti auttavien tekojen merkitystä ja auttavan

teon ajateltiinkin olevan hyvä työ Kristusta kohtaan.

Matteuksen kuvapuhe viimeisestä tuomiosta:

”Kun ihmisen poika tulee, kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa. Hän istuu

kirkkauteensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä ja hän erottaa

ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa

lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelle. Sitten kuningas sanoo oikealla

puolellaan oleville: ”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan.

Joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli

nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, te annoitte minulle juotavaa.

Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte

minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja

te tulitte minun luokseni.”

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle ”Herra, milloin--?”kuningas vastaa heille:”

totisesti kaiken minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni,

sen te olette tehneet minulle.” Keskustelu toistuu käännettynä, kuningas sanoo

vasemmalla puolellaan oleville: ”Menkää pois minun luotani te kirotut ikuiseen

tuleen” minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa--.” ”milloin” kirotut

kysyivät ”me emme auttaneet sinua” kuningas vastaa ”totisesti kaiken minkä te

olette jättäneet tekemättä näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä

minulle.” Tätä tekstiä pidetään kristillisen diakonian perus tekstinä. (Räisänen

2007, 29, 37 – 38.)

Sama evankeliumi sisälsi kohtia, joiden valossa lähimmäisen kohtaamista tuli

ajatella avarammin. Esimerkiksi yhdessä kohdassa kehotetaan antamaan aurinkonsa

nousta niin hyville kuin pahoillekin ja lähettää sateen niin hurskaille kuin

jumalattomille. Matteuksen evankeliumista löytyy vihollisrakkautta maanläheisempi

kehotus diakoniseen toimintaan eli kultainen sääntö:” Kaikki minkä tahdotte

ihmisten tekevän teille tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat”. (Räisä-

nen 2007, 44 – 45.)

DIAKONIA VARHAISKIRKOSSA

Ennen 1800-lukua diakonia oli lähinnä seurakunnan sisäistä, jossa huolenpito

kohdistui ensisijaisesti toisiin kristittyihin. Vasta 1800-luvulla universalistinen ajattelu,

jossa kannetaan huolta lähimmäisistä lähellä tai kaukana, on lyönyt läpi.

Sekä yhteisö sisällä tapahtuva että uskonnolliset ja kansalliset rajat ylittävä diakonia

edustaa aivan keskeisiä varhaisen kirkon perinteitä ja se vaikutti aikanaan

ratkaisevasti kristinuskon saamaan asemaan. (Räisänen 2007, 41 – 42.)

1800-luvulla julkinen auttamistyö siirtyi protestanttisissa maissa kaupunkien ja

kuntien tehtäväksi, jonka vuoksi kirkot joutuivat ratkaisemaan voivatko he luopua

auttamisesta, joka oli alkukirkon ajasta lähtien ollut oleellinen osa kristinuskoa,

vai pitikö sitä jossain muodossa jatkaa. Sakassa yksittäiset vaikuttajat, kuten Johann

Hinrich Wichern, ryhtyivät organisoimaan vapaamuotoista kirkollista auttamistoimintaa.

Tällaista oli esimerkiksi turvakodin perustaminen ja diakonien kouluttaminen.

Diakoneja lähetettiin seurakuntiin auttamaan hätään joutuneita ihmisiä.

Tämän työn tavoitteena oli elvyttää alkukirkon auttamistoimintaa.

(Arffman 2013, 201.)

4

LÄHTEET

Arffman, K. (2013). Kristinuskon historia. Helsinki: Edita.

Räisänen, H. (2007). Raamattu, varhaiskirkko ja diakonia. Latvus, K. & Elenius,

A. Auttamisen teologia. (37 – 51) Helsinki: Kirjapaja.

Raamattu: Millä perusteella Raamatun kirjat valittiin ja mitä oli markionilaisuus?

VARHAISKIRKON HISTORIA JA OPPI DKT12

RYHMÄTEHTÄVÄ, TIIVISTELMÄ

Johanna Loponen g35451

Kaisa Ojala g35439

Simo Ollikainen g35586

Pirita Piipari g35524

Tiivistelmä 5.

DKT12 kevät 2017 Diak Oulu 23.2.2017

SISÄLLYS

1 JOHDANTO 3

2 RAAMATTU ELI PYHÄ KIRJA 4

2.1 Kaanon 4

2.2 Yhteenveto 5

3.1 Markionilaisuuden kirkko 6

3.2 Markionin jälki 6

LÄHTEET 7

1 JOHDANTO

Tiivistelmä vastaa varhaiskirkon historia ja oppi kurssi DKT12 tiimitehtävän kysymykseen millä perusteella raamatun kirjat valittiin ja miksi vaikea Vanha testamenttikin otettiin mukaan. Olemme samalla aukaisseet Uuden ja Vanhan testamentin eroavaisuuksia sekä niiden sisältöä hieman.

Tiivistelmässä käsittelemme myös tietoa Markionilaisuudesta ja sen synnystä.

2 RAAMATTU ELI PYHÄ KIRJA

Raamattu on kristinuskon pyhä kirja, jolla on jumalallinen alkuperä. Raamattu jaetaan uuteen ja vanhaan testamenttiin. Vanha testamentti käsittelee ja kertoo Israelin kansasta, kun taas uusi testamentti kertoo Jeesuksesta ja sen tarkoitus on, että ihmiset uskoisivat häneen. Vanha testamentti pitää sisällään yhteensä 39 kirjaa ja Uudessa testamentissa on 27 kirjaa. Vanha testamentti on koottu 700-100 Ekr, se on kirjoitettu pääosin hepreaksi, mutta myös arameaksi. Uusi testamentti on koottu 50-150 Jkr. ripeässä tahdissa n. sadassa vuodessa ja se on kirjoitettu kreikan kielellä (Honkaheimo, Kalske, 2005.) (McGrath, 2011, 174)

Markionilaisuus edusti radikaalia tulkintavaihtoehtoa siitä, että sen mukaan vanhassa testamentissa oli kokoelma pyhiä tekstejä, joilla ei ollut mitään tekemistä Kristinuskon kanssa. Vanhassa testamentissa he kokivat, että jumala on väkivaltainen eikä mielletty suopeaksi, rakkauden täyttämäksi.

On pystytty osoittamaan, että alussa on ollut sana ja sekä uusi, että vanha testamentti pohjautuu suulliseen perimätietoon eli traditioon. (Pihkala,2009, s.68) On myös näyttöä, että joitain vanhan testamentin kirjoja on koottu useista eri aikana tehdyistä teoksista sekä saman kaltaisuutta on nähtävissä myös uuden testamentin puolella. Useat uuden ja vanhan testamentin kirjoittajat muokkasivat, kokosivat sekä toimittivat tekstinsä.

2.1 Kaanon

Raamatun kirjakokoelma kaanon (ohjeellinen ja rajattu kokoelma pyhiä kirjoituksia) on koottu kristillisten yhteisöjen sekä juutalaisten erityisen tärkeiksi kokemistaan kirjoista. (Pihkala, 2009, 59.) Raamatun kirjojen kanonisointi oli välttämätöntä, koska kristillinen kirjallisuus vain lisääntyi lisääntymistään tarinoiden kera. Näin haluttiin rajata aito ja tärkeä kristillinen kirjallisuus. Juutalaisilla on vain yksi pyhä kirja ja se on vanha testamentti, sillä Jeesus ei ole juutalaisille messias.

2.2 Yhteenveto

Mielestämme voimme tiivistää kysymyksen millä perusteella raamatun kirjat valittiin, siihen, että juutalaisille Vanha testamentti on ainut oikea pyhä kirja heille eivätkä he tunnusta jeesusta messiaaksi, täten he eivät käytä uutta testamenttia. Kristityille vanha testamentti ei riittänyt, koska he kokivat, että se oli hyvin vertauskuvallista ja puhe Jeesuksesta oli verhottua. Tästä syystä kristityt alkoivat vähitellen laatia pyhiä kirjoja, joista syntyi Uusi testamentti. Nämä kirjat kertoivat Jeesuksesta ja hänen elämästään ja heille Jeesus on messias. Näissä kahdessa testamentissa Jumala käsitys ja Jumalan kuva ovat erilainen. Jumala tulee koko ajan armollisemmaksi ja rakastavammaksi uudessa testamentissa, kun taas Vanhassa testamentissa Jumala on jyrkempi ja nojautuu erilaisiin lakeihin.

Uuden testamentin taustalla on kuitenkin juutalainen perintö. Kirkko on käyttänyt ennen muuta jumalanpalvelus elämässään raamattua alusta asti ja uusimmassa Uuden testamentin tutkimuksessa on esitetty painokkaasti, että merkittävä osa Uuden testamentin kirjoista on syntynyt juuri tätä varten, käytettäväksi jumalanpalveluksissa Vanhan testamentin pyhien kirjoitusten rinnalla. Mm. evankeliumeja ei voida ymmärtää muutoin kuin Vanhan testamentin tekstien pohjalta.

Vuonna 367 Athanasios Aleksandrian Piispa esitti, että nämä 27 kirjaa rajattaisiin Uuteen testamenttiin. Nämä kirjat nimettiin kanonisiksi.

3 RAAMATUN KIRJOITUKSISTA PYHIMMÄT

Se mitä Raamatun kirjoituksista on pidettävä pyhinä, on aiheuttanut läpi historian spekulointia ja kritiikkiä. Ensimmäisenä kyseenalaistajana tunnetaan Markion. Markionin teologisen ajattelun keskeisin ajatus on, että tulisi luopua juutalaisuudesta perityistä pyhistä kirjoituksista, jotka kristinuskossa vanhana testamenttina tunnetaan. Markionin mukaan juutalaisten luojana Jumala on eri olento, mitä Uuden testamentin Jumala, Jeesuksen isä. Vanhassa testamentissa esiintyvä vaativa ja lainrikkojia rankaiseva luojajumala ei voi olla sama kuin Uuden testamentin anteeksiantava, rakastava ja Jeesuksen julistama Isä. Tästä syystä Markion ajoi Paavalin tavoin aktiivisesti eteenpäin ajattelua, että kristittyjen tulisi ymmärtää kristinuskon olevan aivan eri asia mitä juutalaisuus.

Koska Vanhan testamentin pyhät kirjoitukset olivat juutalaisilta perittyjä ja joita juutalaiset lukivat omissa kokoontumisissaan, tuli niistä Markionin mielestä luopua. Markion hyväksyi vain muutaman Paavalin kirjeen ja Luukkaan evankeliumin pienillä korjauksilla. Näin ollen Markion teki ensimmäisen yrityksen uuden testamentin kaanonin muodostamiseksi.

3.1 Markionilaisuuden kirkko

Ajan tavan mukaisesti Markion matkasi Roomaan, maailman keskukseen saadakseen kannatusta ajatuksilleen. Maailman keskuksen seurakunta ei kuitenkaan hyväksynyt Markionin käsitystä kristinuskosta. Tästä seurasi välirikko, jonka jälkeen Markion perusti omia seurakuntia, jotka saivat kannatusta idässä. Rooman seurakunnan esimerkinmukaisesti kuitenkin valtaosa idän piispoista torjui markionilaisuuden.

3.2 Markionin jälki

Tänä päivänä Markionin nimi sisältyy keskusteluihin ja tilanteisiin, jossa käydään keskustelua oikeaoppisuudesta. Useimmiten tietokirjallisuutta luettaessa samassa asiayhteydessä löytyy sanat gnostilaisuus, markionilaisuus ja dualismi.

Eikä varmaan ole väärin sanoa, että Markion oli tietynlainen tasa-arvon uranuurtaja. Pagels, Elanie Gnostilaiset evankeliumit teoksessa s.105 väitetään Markionin herättäneen aikalaisissaan pahennusta nimittämällä naisia miesten kanssa tasavertaisiksi papeiksi ja piispoiksi.

Joidenkin tutkijoiden mukaan uskontunnustuksen sanat ”Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan.” on muotoiltu juurikin sulkemaan kirkon ulkopuolelle Markionin seuraajat.

LÄHTEET

Arffman, K. (2012). Kristinuskon historia. Helsinki: Edita.

Honkaheimo, M. & Kalske, A. (2005) GURU Uskonnon kertauskirja abiturienteille. Helsinki: Gummerus Kirjapaino Oy. 30-42 ja 136-141.

Kuula, K. Nissinen, M. & Riekkinen, W. (2008).

Johdatus raamattuun. Gummerus Kirjapaino Oy. 305-306.

McGrath, A. (2012). Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. 25-44, 277-355 ja 368-398.

Pagels, E. (2006). Gnostilaiset evankeliumit. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino

Oy. 68-69, 105.

Pihkala, J. (2009). Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta. Johdatus dogmatiikkaan.

Helsinki: Edita. 97-189.

PYHÄ HENKI, KARISMAATTISUUS JA MONTANOLAISUUS

Aila Lindeman g35429

Marita Mäntyniemi-Koivisto g35517

Senja Valentin g35591

Varhaiskirkon synty ja oppi

Diak, Oulu

2.3.2017

SISÄLTÖ

JOHDANTO 3

1 MONTANOLAISUUDEN LUONNE JA KIRKOSSA TEHTYJEN RATKAISUJEN MERKITYS 4

2 KARISMAATTISUUS JA OPPI PYHÄSTÄ HENGESTÄ VARHAISKIRKOSSA 5

POHDINTA 6

LÄHTEET 6

JOHDANTO

Saimme tehtäväksi tutustua varhaiskirkon historiaan ja oppiin. Perehdyimme tarkemmin Pyhään Henkeen sekä karismaattisuuteen ja niiden tarkoitukseen, toimintaan ja vaikutuksiin varhaiskirkon aikana, sekä nykyään. Montanolaisuus lahkoon oli mielenkiintoista tutustua ja miettiä onko siitä pysynyt mitään ennallaan tai miten se on muuttunut vuosien saatossa.

1 MONTANOLAISUUDEN LUONNE JA KIRKOSSA TEHTYJEN RATKAISUJEN MERKITYS

Kristinuskon ja Rooman valtakunnan keskinäinen suhde oli monimutkainen. Kristinusko poikkesi Rooman vallitsevista arvoista. Jeesuksen teloittaja oli Roomalainen maaherra ja tämän takia kristityt eivät suostuneet kunnioittamaan keisarin lakeja. Kristittyjä alettiin vainota. Näihin aikoihin tuli kiistoja, millainen on oikea kristinusko. Syntyi useita yhteisöjä, jotka erosivat kristinuskon yleisestä eli katollisesta kirkosta. Yksi niistä on montanolaisuus, joka on saanut nimensä perustajastaan Montanuksesta. Montanus oli kristitty ja alkoi esiintyä 170-luvulla läntisessä Vähässä-Aasiassa, hän oli mielestään Pyhän Hengen uusi profeetta. Hänen kanssaan liikettä johti kaksi naista, Priscilla ja Maximilla, myös he toimivat profeettoina. Montanolaisuutta väritti hurmoksellisuus, karismaattisuus ja henkilahjojen korostus kuten kielillä puhumisen ja profetoimisen armolahjat, jotka ovat vieläkin ajankohtaisia montanolaisuudelle. Montanus väitti Pyhän Hengen puhuvan hänen kauttaan. Montanolaisuuden opetukseen kuului mm. paaston korostaminen, avioliitosta luopuminen ja Jeesuksen pikaisen takaisin tulemisen odotus (Kaarlo Arffman, 2011, 21-24)

Oikeaoppinen kirkko ei katsonut Montanusta ja hänen lahkoaan hyvällä, kirkko antoi kovaa kritiikkiä montanolaisuudesta, mutta se levisi kuitenkin nopeasti laajalle alueelle ja vaikutti vielä 500-luvun loppu puolelle (Ville Auvinen, TT, STI 12.3.2014).

2 KARISMAATTISUUS JA OPPI PYHÄSTÄ HENGESTÄ VARHAISKIRKOSSA

Kreikankielinen sana kharismata tarkoittaa sanaa lahjat, erityisesti hengelliset lahjat. Hengellisillä lahjoilla tarkoitetaan esimerkiksi erilaisia armolahjoja, kuten kielillä puhuminen, profetoiminen sekä parantamisen armolahjat ym. Karismaattiset kristityt uskovat, että niitä on tarjolla tänäkin päivänä. Karismaattisuuteen liitetään usein helluntailaisuus, koska sitä pidetään ensimmäisenä liikkeenä, joka on suuntautunut karismaattisuuteen.

Juha Pihkalan mukaan, kirkko on julistanut ja julistaa evankeliumia, Pyhä Henki on, synnyttänyt ihmisissä uskon ja liittänyt heidät kirkon yhteyteen (Juha Pihkala, Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta, 2009, 194).

Reijo Teleranta opettaa, että Jumala on Luoja. Jumala on kaikkivaltiudessaan luonut maailman ja kaiken mitä siinä on, Pyhä Henki on ollut alusta asti mukana. Jeesus on Lunastaja, joka on tuonut ristillä kärsiessään maailmalle armahduksen ja pelastuksen. Pyhä Henki on Pyhittäjä, joka antaa Jeesuksen seuraajille voiman julistaa, rukoilla ja muuttaa maailmaa (Reijo Teleranta, opetus, tv7 raamattukoulu).

Raamattu kertoo Pyhästä Hengestä, että Pyhä Henki toimii samalla tavalla jatkuvasti apunamme ja tukenamme: ”Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä.” (Room.8:27)

Varhaiskirkon alkuna Jeesus lupasi opetuslapsilleen, että Hänen taivaaseen astumisen jälkeen tulee Puolustaja Pyhä Henki. ”Mutta Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä on lähettävä minun nimessäni, Hän opettaa teille kaikki ja muistuttaa teitä kaikesta, minkä olen teille sanonut.” (Joh 14:26). ”Ja kun helluntaipäivä oli tullut, olivat he kaikki yhdessä koolla. ja tuli yhtäkkiä humaus taivaasta, niin kuin olisi käynyt tuulispää, ja täytti koko huoneen, jossa he istuivat. Ja he näkivät ikään kuin tulisia kieliä, jotka jakaantuivat ja asettuivat heidän päälle. Ja he tulivat kaikki pyhällä hengellä täytetyiksi ja alkoivat puhua muilla kielillä, sen mukaan mitä Henki heille puhuttavaksi antoi.” (Apt 2:1-4)

POHDINTA

Varhaiskirkon historiaa on mielenkiintoista tutkia. Paljon asioita aukesi tehtävää tehdessä ja lukiessa materiaaleja. Mielenkiintoista on tietää erilaisten lahkojen synnystä ja periaatteista. Oli kiinnostavaa huomata, että nykyään helluntailaisuudessa on paljon samankaltaisuutta montanolaisuuden kanssa, kuten karismaattisuus ja Pyhän Hengen toiminta.

LÄHTEET:

Saatavilla:

http://sti.fi/luennot/files/VA120314_montanolaisuus.pdf

Kaarlo Arffman, Kristinuskon historia, Edita, HELSINKI 2011

• Luettavat sivut 21–24

Saatavilla:

http://www.reijotelaranta.fi/data/liitteet/20100915_yksi_jumala_-_kolme_persoonaa_reijo_telaranta_2.pdf

Saatavilla:

Juha Pihkala, Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta, Porvoo, Edita 2009

• Luettavat sivut 190-194

Kaste: kasteopetus ja kummius varhaiskirkossa

Jessica Auranen G35513

Kaarlo Laakkonen G35437

Satu Pääkkölä G35442

Vesa Teirikko G35446

Kaste

DKT12 Kevät 2017

Diak, Oulu

9.3.2017

SISÄLLYS

KRISTILLISEN KASTEEN HISTORIA 3

KIRKON JÄSENEKSI TULEMINEN 3

KUMMIUS 4

LÄHTEET 5

KRISTILLISEN KASTEEN HISTORIA

Kasteen juuret ovat temppelikulttiin sekä juutalaisuuteen kuuluneissa pesuissa ja kasteessa. Johannes Kastajalla oli oma parannuksen kasteensa, jolla hän kastoi juutalaisia ja valmisti heitä kohtaamaan lähellä olevan Jumalan tuomiopäivän. Ensimmäinen varsinainen kristillinen kaste toteutettiin Jerusalemissa helluntaipäivänä Pietarin puheen jälkeen. Tuolloin suuri joukko juutalaisista tuli uskoon ja liittyi kasteen kautta seurakuntaan. (Aejmelaeus 2007, 262) Kirkon jäseneksi tultiin kasteessa. Kastekäytännöstä ei ole paljoa tietoa. Miten Jeesus itse olisi antanut ohjeet kastamiseen ovat edelleen epäselvät. Matteuksen evankeliumi kuitenkin päättyy juhlavaan kaste- ja lähetyskäskyyn, jossa Jeesus sanoo Galileassa vuorelle kokoontuneille yhdelletoista opetuslapselleen: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti” (Matt. 28: 18-20).

KIRKON JÄSENEKSI TULEMINEN

Varhaisten kristittyjen uskossa kirkon jäseneksi tultiin kasteessa. Kun joku ilmaisi halunsa tulla kristityksi, kaste toimitettiin heti. Kasteen opetuksesta tiedetään enemmän. Uskottiin, että kristitty sai kasteessa anteeksi entiset syntinsä. Kasteen jälkeen ihmisen oli pyrittävä elämään elämäänsä Jeesuksen esimerkin mukaan. Jos kristitty lankesi julkiseen syntiin, hänen oli kaduttava syntiään ja selvitettävä se paastoamalla, tekemällä hyviä töitä tai lahjoittamalla omaisuuttaan seurakunnalle. Jos ihminen ei suostunut katumaan tai lankesi syntiin uudelleen, hänet voitiin erottaa seurakunnasta. (Affman 2004, 17)

Kastekäytäntö oli muuttunut jo 100-luvulle tultaessa. Enää ihmisiä ei kastettu heti, vaan heidän tuli valmistautua kasteeseen. Kasteoppilaita, jotka valmistautuivat kasteeseen, kutsuttiin katekumeeneiksi ja koko käytäntöä katekumenaatiksi. Jopa kolmen vuoden mittaisen valmistautumisajan aikana katekumeeneille opetettiin kristinuskon sisältö. Kasteen avulla katekumeeni pääsi Paholaisen valtapiiristä pelastuvien joukkoon, kuolemasta elämään. Siksi kristityt pitivät kastetta todella tärkeänä tapahtumana. Pääsiäisyönä pidetyistä kastetoimituksista ja jumalanpalveluksista tuli suuria kastejuhlia. Toinen mahdollinen aika kasteelle oli helluntai, Pyhän Hengen vuodattamisen juhla. Muutoin kastetta ei toimitettu kuin siinä tapauksessa, jos katekumeeni oli hengenvaarassa. Uusi kristitty sai kasteensa jälkeen osallistua eukaristian salaisuuteen ja päästä osalliseksi Kristuksen ruumiista ja verestä. (Affman 2004, 32-33)

Myöhemmin, lähes 400-luvulla katekumeeniksi ilmoittautuminen oli edelleen askel kirkon jäsenyyteen. Kirkon kasvu näkyi suurina kastejuhlina. Kasteiden toimittamista varten rakennettiin kastekirkkoja, baptisterioita. Alueilla, missä kaikki oli jo kastettu, ei katekumenaatille ollut tarvetta enää ja se lakkasi. Jäljelle jäi vain lasten kastaminen. (Arffman 2004, 44)

KUMMIUS

Kummeista ei Raamatussa puhuta ja varhaiskristillisessä kirjallisuudessakin vähän, mutta silti kummiudella on juuret jo alku- ja varhaiskirkossa. Aluksi kummiksi valittiin vain yksi henkilö. Kummi oli eräänlainen hengellinen vanhempi. Kummin tehtävä oli tukea kastettua hänen kristillisessä elämässään ja ilmaista kasteeseen tulevan tahto ja ottaa vastaan kaste, mikäli kasteeseen tuleva ei siihen itse pystynyt. Jos kastetilaisuudessa ei ollut kummia, kummin vastuut ja velvollisuudet tulivat kastajalle. (Kirkko ja kaupunki. 2009)

LÄHTEET

Aejmelaeus, L. (2007). Kristinuskon synty Johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan. Helsinki: Kirjapaja.

Arffman, K. (2004). Kristinuskon historia. Helsinki: Edita.

Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Helsinki: Kirjapaja.

Kirkko ja kaupunki. (2009). Saatavilla: 28.2.2017. https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kummilla-on-ikivanha-tehtava

TIIVISTELMÄ: JUMALANPALVELUS (DKT 12)

Messun juuret ja muutosvaiheet

Messu rakentuu kolminaisuusopin varaan ja kuvaa kokonaisuudessaan kolmiyhteisen Jumalan työtä. Sitä, miten Jumala ilmoittaa itsestänsä luomisessa, lunastuksessa ja pyhityksessä. Pyhän kolminaisuuden toiminta tuodaan ilmi rukouksessa, saarnassa ja erilaisissa symbolisissa toiminnoissa. Rukous osoitetaan vanhan liturgian käytännön mukaan Isälle Pojan kautta Pyhässä Hengessä. Kristillisen messun taustana on Vanhan testamentin ja juutalaisuuden hurskauselämä. Se rakentui synagogassa ja kodeissa tapahtuvan kultin ympärille. Synagogajumalapalveluksen antamalla esikuvalla oli suuri vaikutus kristillisen jumalanpalveluksen sanaosan muovautumiseen. Alusta asti kristityillä oli omia kokoontumisia, joiden esikuvana toimi Jeesuksen ja opetuslasten yläsalissa viettämä jäähyväisateria. Sen yhteydessä Jeesus asetti ehtoollisen. Kristillisen messun juutalainen traditio on aterian yhteydessä lausutut siunaukset. Ensimmäiset kristityt olivat juutalaisia ja siksi messun juutalainen tausta on merkittävä. Varhaisessa kirkossa jumalanpalveluksen alkuosaan saivat osallistua kaikki, mutta suureen ehtoollisrukoukseen pääsy oli vain kristityillä ja kastetuilla. Varhaiskristilliseen kasteteologiaan liittyi kristillinen sanoma Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Uuden testamentin jumalanpalveluselämän keskuksena oli Jerusalemin temppeli ja siellä suoritettu uhripalvelus. Sen tekstistä löytyy tiettyjä kolmijakoisia Isän, Pojan ja Pyhän hengen rinnastuksia, muttei valmista kolminaisuusoppia. Matteuksen evankeliumi kehottaa jo tällöin kastamaan kolmijakoisuuteen perustuen. Evankeliumin arvellaan syntyneen 80-luvulla. Molemmissa testamenteissa sana ilmentää Jumalan voimaa. Sanan kuvataan olevan Jumalan toinen persoonaa eli Kristus. (Pihkala 2009, 215; Hällström & Laato & Pihkala 2005, 117, 244, 250; Kotila 1994, 21, 51 - 52.)

Messun toisella ja kolmannella vuosisadalla pääosassa olivat tekstien lukeminen, saarna, rukoukset, rauhantervehdys, uhrilahjojen esiin kantaminen, kiitosrukous (ehtoollisrukous) ja ehtoollisen jakaminen. Keskiajalla kirkkokansan aktiivinen osallistuminen vähentyi ja messuista tuli pappien ja heidän avustajien toimittama. Täyteen messuun nähtiin kuuluvan piispan messun johtaminen, jossa papit, diakonit, lukijat, akolyytikot ja kirkkokansa hoitivat oman osuutensa. Keskiajalla messusta tuli yhden papin ja messupalvelijan avustama hiljainen messu. Konstantinuksen kääntymyksen jälkeisellä ajalla alkanut kehitys johti kirkkokansan ja papiston erottautumiseen toisistaan. Tämä ilmeni kirkkorakennuksessa kansan ja papiston väliin pystytettynä seinämänä tai kaiteena. Maallikoiden osaksi jäi messussa katseleminen ja kuunteleminen. Ehtoollisen jakotapa muuttui ja leipää ei enää annettu ehtoollisvieraan käsiin, vaan suoraan suuhun. Ihmisten pelättiin vievän pyhitetyn leivän ja käyttävän sitä sopimattomiin tarkoituksiin, kuten noituuteen. Viinin jakaminen maallikoille lopetettiin. (Kotila 2004, 79 – 84, 91 – 114.)

Jumalanpalveluksen uudistus toteutui, kun uskonpuhdistus nousi vastustamaan sekä keskiajan katollisen kirkon vääristynyttä oppia että sen turmeltunutta messuelämää. Peruspiirteinä uudistuksessa olivat kansankielen palauttaminen messun kieleksi sekä sanan liturgisen aseman korostaminen. Liturgisen uudistusliikkeen Vatikaanin toinen kirkolliskokous johti roomalaiskatolisen kirkon liturgian uudistuksiin. Pyhä liturgia otettiin käyttöön. Messun rakenne oli yksinkertainen ja selkeä, joten kansa saattoi osallistua siihen mahdollisimman aktiivisesti. Liturginen uudistusliike ei ole rajoittunut pelkästään katolliseen kirkkoon, vaan sen vaikutukset ovat levinneet kaikkiin läntisiin kirkkokuntiin. Martti Luther uudisti vuonna 1523 messun. Lutherin formula missae messun kaava noudatti vanhakirkollista rakennetta ja se keskittyi messun keskukseen; Jumalan sanan saarnaan ja Alttarin sakramentin viettämiseen. Se toteutettiin pääosin latinankielellä, kansankielisiä virsiä ja saarnaa lukuun ottamatta. Luther piti ehtoollisliturgiassa tapahtuvaa viinin sekoittamista veteen ihmiskeksintönä ja vastusti sitä. Liturgiassa toteutettiin rauhantervehdys, joka toimii synninpäästönä. Messussa lauletaan vuoroylistys. Messu päätetään perinteiseen siunaukseen. Laatimansa Deutsche Messe- jumalanpalvelusjärjestyksen hän yksinkertaisti ja toteutti sen kansankielellä. Siihen sisältyi Isä meidän- rukouksen laaja-alaisempi tutkiskelu (parafaasi) sekä ehtoolliseen liittyvät kehotussanat. Isä meidän- rukousta pidetään merkittävänä Jeesuksen opettamana kristillisenä rukouksena. Rukous kertoo Jumalan valtakunnan tulemisesta, anteeksiannosta, ateriasta, sovinnosta sekä rauhasta (Arffmann 2013, 46; Kotila 2004, 122 – 128, 132 – 140, 247.)

Messun sisältö

Kristityt kokoontuvat messuun sanan ja sakramenttien äärelle. Messun paikaksi nähdään taivas, mistä Pyhä-hymni muistuttaa seurakuntaa. Alkuvirsi johdattaa messuun, siinä otetaan huomioon kirkkovuoden ajankohta. Pappi (selebrantti) aloittaa messun laulamalla tai lausumalla alkusiunauksen sanoilla ”Isän ja pojan ja pyhän hengen nimeen”, sanat ovat kastekäskystä (Matt. 28:19). Seurakunta ottaa siunauksen vastaan sanalla aamen. Seurakunta ja pappi siunaavat toisensa Herran läsnäolotoivotuksella. ”Herra olkoon teidän kanssanne” ja ”Niin myös sinun henkesi kanssa”. Lyhyet johdantosanat toivottavat seurakuntalaiset tervetulleiksi. Lisäksi se kertoo lyhyesti pyhäpäivän merkityksestä sekä messun erityisluonteesta. Yhteisessä ripissä seurakunta tunnustaa syntinsä ja turvautuu Kristuksen sovitustyöhön. Ripin lopussa on kiitosrukous. Päivän psalmi kiteyttää messun aiheen ja ilmentää kirkkovuoden ajankohdan. Psalmi voidaan joko laulaa tai lausua. Herra armahda-laulu on rukous, jossa pyydetään Jumalalta ajallista apua ja iankaikkista pelastusta. Kunnia ja siihen liittyvä Pyhälle Kolminaisuudelle omistettu kiitosvirsi ovat messun johdannon kiitossävyinen huipennus. Sen jälkeen tulee vielä päivänrukous. (Kotila 2004, 173 – 179, 183, 190 – 193.)

Jumala puhuu kansalleen Raamatun sanassa. Ensimmäinen lukukappale on Vanhasta Testamentista valittu. Laulettava psalmi liittää ensimmäisen ja toisen kappaleen eli Epistolan tekstit yhteen. Se on yleensä katkelma apostolien kirjeistä ja sen lukee joku seurakuntalaisista. Epistolan ja evankeliumin välissä lauletaan päivän virsi (graduale). Evankeliumin lukee pappi, se on messun sanaosan tärkein kohta. Jeesus Kristus on yhtä kuin sana ja evankeliumi. Sana ja sen julistaminen ilmentää pelastustapahtumaa. Saarna on evankeliumin elävä ääni. Se selittää mikä sanoma edellä luetuissa Raamatun teksteissä on. Saarnaa seuraa uskontunnustus ja se lausutaan seisaaltaan yhteen ääneen. Messun sanaosa päättyy esirukoukseen ja se toteutetaan papin rukouksena seurakunnan puolesta. Hän lausuu seurakunnan rukouspyynnöt ja seurakunta liittyy niihin lausuen esimerkiksi sanat ”Herra, armahda”. Esirukouksen yhteydessä muistetaan myös kastettuja, avioliittoon kuulutettuja ja kuolleita seurakunnan jäseniä. Kolehti kerätään esirukouksen yhteydessä. Rukousta seuraa ehtoollinen, minkä tarkoituksena on muistaa Kristusta ja hänen tekojaan. Muistelemisen (anamneesi) kautta Kristuksesta tulee elävä. Leivän ja viinin vastaanottaessaan ehtoolliseen osallistuva yhdistyy Kristuksen ruumiiseen ja vereen sekä Kristuksen kautta Jumalaan. Kristitylle ehtoollinen kuvastaa uskon ja toivon

vahvistamista, syntien anteeksiantamista sekä voimaa toteuttaa arjessa lähimmäisen auttamista ja rakkautta. (Pihkala 2009, 209, 218 – 219; Kotila 2004, 198 – 212.)

LÄHTEET

Arffmann, K. (2013). Kristinuskon historia. Helsinki: Edita.

Hällström, G. & Laato, A. & Pihkala, J. (2005). Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Helsinki: Kirjapaja.

Kotila, H. (1994). Liturgian lähteillä: johdatus jumalanpalveluksen historiaan ja teologiaan. Juva: WSOY.

Kotila, H. (2004). Liturgian lähteillä: johdatus jumalanpalveluksen historiaan ja teologiaan. (3 uud.p.). Helsinki:Kirjapaja.

Pihkala, J. (2009). Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta. Johdatus dogmatiikkaan. Porvoo: Edita.

DKT 12 TIIVISTELMÄ

Nikean kirkolliskokous 325 ja Kolminaisuusoppi

Koponen Heidi

Pukki Annariina

Santaniemi Tiia

Syrjälä Katja

I42SOSD

SISÄLLYSLUETTELO

1. ILMIÖN TAUSTA JA SEURAUKSET 4

2. SEURAUKSET JA VAIKUTUKSET 5

3. KOLMINAISUUSOPPI JA KRISTINUSKO 6

LÄHTEET 7

JOHDANTO

Tässä tiivistelmässä ryhmämme kertoo kolminaisuusopista ja siihen liittyvistä asioista, kuten nikean kirkolliskokouksesta ja Areiolaisesta kiistasta. Tiivistelmän tarkoitus on kertoa lukijalle taustoja kolminaisuusopin syntymästä, siihen liittyvistä kiistoista ja kiistojen seurauksista ja vaikutuksista nykyisen kolminaisuusoppimme syntyyn. Kerromme tehtävässä myös kolminaisuusopin vaikutuksesta kristinuskoon ja sen historiaan. Jokainen meistä varmasti tietää uskontunnustuksen ja siinä tunnustammekin uskomme juuri tähän kolmiyhteiseen Jumalaan.

1. ILMIÖN TAUSTA JA SEURAUKSET

Rooman valtakunnassa kristityt olivat vähemmistöä kahden ensimmäisen vuosisadan ajan. Heitä ollut lienee 1 – 2 prosenttia kaupunkien väestöstä ja myöhemminkin määrä nousi koko Rooman valtakunnan alueella vain n. 20 prosenttiin. Kristityt uskonnollisena vähemmistönä olivat levinneet juutalaisesta taustasta eri kansojen pariin. He olivat Jeesuksen seuraajia ja todistajia, jotka seurakuntien verkostossa liittyivät yhteen. (Järveläinen & Latvus 2012.)

Presbyteeri Areios toimi egyptiläisen Aleksandrian kaupungin suurimman kirkon pappina ja opetti platonilaiseen perinteeseen nojautuen, että vain Jumala on yksi ja ikuinen. Areios eli vuosina noin 250-336 ja toi esille näkemyksiään kirjoittamassaan teoksessa Thalia (Pidot), joka ei tosin ole säilynyt kokonaisuudessaan vaan meidän tietomme Areioksen näkemyksistä nykypäivänä pohjautuvat lähinnä hänen vastustajiensa kirjoituksiin. Areioksen opetuksen perusajatukset olivat tiivistetysti, että Isä ja Poika eivät ole samaa olemusta, vaan Poika on luotu olento, joskin ensimmäinen ja parhain luoduista, mitä tulee alkuperään ja asemaan. Kuitenkin vaikka Poika oli maailmojen luoja ja siksi ollut olemassa ennen maailmoja ja kaikkea aikaa, on ollut kuitenkin aika, jolloin Poika ei ole ollut olemassa. (Mcgrath 2012, 387.) Kristus oli siis ihminen, korkein luotu olento. Piispa Aleksandros kuitenkin näki asian niin, että Kristuksen jumaluuden kieltäminen merkitsi myös hänen tuomansa pelastuksen kieltämistä eikä kristinusko ollut ihmisen pyrkimystä täydellisyyteen vaan uskoa siihen, että Jumala oli Kristuksessa tullut ihmiseksi jumalallistaakseen ihmisen. Kiistan seurauksena Areios erotettiin katolisesta kirkosta Aleksandriassa pidetyssä synodissa (Arffman 2009, 52.) Kirkolliskokoukset Nikea ja Konstantinopoli osuivat epämääräisesti rajatulle käsitteelle kuin patristiselle ajalle (100-451), jota pidetään eräänä kristillisen teologian historian huippukautena. Sillä tarkoitetaan usein Uuden testamentin kirjoituksista (vuodesta 100) Khalkedonin konsiilin saakka (v.451) ulottuvaa ajanjaksoa. (Mcgrath 2012, 28 – 29.) Areiolaisen mallin torjuminen oli keskeinen Nikean ja myös Konstantinopolin kirkolliskokouksissa. Siellä muotoiltiin kolminaisuusoppi, Isä ja Poika ovat samaa olemusta, eli he ja heidän jumaluutensa on yhtä ja samaa jumaluutta ja he ovat Jumala sanan samassa mielessä. Konstantinopolissa myöhemmin pidetty kokous totesi tämän pätevän myös Pyhään Henkeen. Kyseessä ei siis ole oppi kolmesta Jumalasta vaan nämä kirkolliskokoukset pitivät molemmat kiinni vanhatestamentillisesta näkemyksestä, jossa Jumala on yksi. (Pihkala 1997.) Areiolaisuus oli sivussa keisari Konstantinus Suuren kuolemaan saakka, jonka jälkeen uuden keisarin tukemana se sai jälleen jalansijaa. Se jatkoi leviämistään 400-luvulle saakka ja voimakkaimmillaan sen vaikutus oli vuosina 350-361. Se sai kannatusta jopa Konstantinopolin piispoilta mutta suurin osa kristikunnasta asettui kuitenkin Nikean päätösten taakse. Keisari Konstantinus Suuri alkoi tukea kristinuskoa, kun hän voitti vastustajansa Rooman pohjoispuolella käydyssä taistelussa ja hänen sotilaillaan lienee ollut sotamerkeissään Kristus-monogrammeja eli XP. Voitokkaan taistelun jälkeen Konstantinus ja hänen lähipiirinsä alkoivat ajatella voiton tulleen Kristuksen ansiosta ja hän alkoi suosia kristittyjä ja hakea katolisen kirkon tukea. (Arffman, 2009, 38.) Konstantinuksen noustua valtaan hän antoi kirkolle toimintavapauden ja salli kristittyjen uskonharjoituksen, tosin muiden uskontojen joukossa. Hän myös palautti takavarikoituja varoja ja ankaraan valtapolitiikkaan kuului tarve myös käyttää kristittyjen nousevaa suosiota hyväkseen ja saada kristittyjen keskinäiset kahnaukset kuriin. (Järveläinen &Latvus 2012.)

2. SEURAUKSET JA VAIKUTUKSET

Keisari Konstantinos Suuri kutsui Nikeaan lähelle Byzantionia tätä asiaa käsittelemään yli 200 seurakuntien piispaa. Tätä kokoontumista alettiin kutsua ensimmäiseksi ekumeeniseksi kirkolliskokoukseksi. Kirkolliskokous hyväksyi lopulta kokouksessa uskontunnustuksen, jonka mukaan Kristus oli samaa olemusta kuin Isä, eikä luotu olento. Kyseinen uskontunnustus on lähes sellaisenaan käytössä vielä nykyäänkin monissa uskontokunnissa. Nikean uskontunnuksen tarkoituksena oli saada yhtenäinen oppi kirkkoon koko Rooman valtakunnan alueelle, niin idässä kuin lännessä. Kirkolliskokous tuomitsi Areioksen opin harhaoppisena eli heretistisenä (Arffman, 2009, 52.)

Toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa v 381 Konstantinopolissa, saatiin Nikaian päätökset teologisesti ja kirkkopoliittisesti lopullisesti voimaan. Nikailaisuus edusti nyt valtiovallan mielestä yhteistä ja oikeaa oppia (ortodoksiaa). Kokouksessa saavutettiin Isän, pojan ja Pyhän hengen symmetria. Tämä symmetria on ollut käytössä hyvin varhaisista ajoista kirkon kastejuhlassa ja opetuksessa. Basileiois Suuri on päätekijänä Nikaian-konstanpolin uskontunnuksessa. (Hällström, Laato & Pihkala, 162.)

Yleinen eli ekumeeninen kirkolliskokous sai vahvan aseman kirkossa Nikean kirkolliskokouksesta lähtien ja sillä on myöhemminkin ollut merkittävä rooli kristinuskon suunnannäyttäjänä. Käsitteenä yleinen kirkolliskokous sinällään on ongelmallinen, sillä sitä ei ole määritelty yleisesti hyväksytyllä tavalla vaan eri kirkkokunnat ovat jälkikäteen vain hyväksyneet tietyt kokoukset yleisiksi kirkolliskokouksiksi. (Arffman 2009, 55.)

3. KOLMINAISUUSOPPI JA KRISTINUSKO

Kolminaisuusopista syntyi erilaisia lähestymistapoja ja tulkintoja, mitkä selittävät kolminaisuusopin perusteita ja seurauksia. Tärkeimpinä pidetään klassista Augustinuksen tulkintatapaa ja uudemmasta Karl Bathin tulkintaa. (Allister & Mcgrath 351.) Kristinuskon ja juutalaisuuden erottajana on kautta aikojen toiminut kolminaisuusoppi. Kristinuskossa hyväksytään perustavassa mielessä se, että Jumala on kolme, vaikka kolminaisuusoppiin liittyy myös ajatus Jumalan ykseydestä, joka taasen erottaa sen monijumalaisista uskonnoista. Kolminaisuusoppi on dogmi, eli kristinuskon perustavin opinkappale ja se on pohjana kaikelle muulle kristilliselle opetukselle. Arvioitaessa uskonnollisen suunnan tai ryhmittymän kristillisyyttä, on suhde kolminaisuuteen ratkaiseva kriteeri tätä tehtäessä. Kolminaisuusoppi erottaa kristinuskon muista monoteistisista uskonnoista, sillä sen piirissä hyväksytään, että Jumala on jossain perustavassa mielessä kolme mutta siihen liittyy kuitenkin ajatus myös Jumalan ykseydestä, joka taas erottaa kristinuskon polyteistisista eli monijumalaisista uskonnoista. (Pihkala 1997.) Raamatussa itsessään on aika niukasti viitteitä Jumalan kolminaisuuteen, mutta tunnetuimpia niistä ovat uudesta testamentista löytyvät lähetyskäsky ”Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Mt. 28:19) sekä Paavalin sanoma ”Tulkoon teidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen yhteys” (2 Kor. 13:13) Kirkkoisä Tertullianus (k.220) opetti Jumalasta: hän on ”yksi olemus, mutta kolme persoonaa”. Tämä opetus edusti vanhan kirkon ekonomista eli pelastustaloudellista kolminaisuusoppia (Ruokanen, 1995, 53)

LÄHTEET

Arffman, K. (2009) Kristinuskon historia, 2. painos. Helsinki: Edita Prima Oy

Hällström, af G., Laato, A. & Pihkala, J. (2005) Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Helsinki: Kirjapaja Oy

Järveläinen, P. & Latvus, K. (27.5.2012) Kirkonkellari.fi. Saatavilla 7.3.2017.

http://kirkonkellari.fi/nikea-kaikkien-kirkolliskokousten-aiti/

Mcgrath A. (2012). Kristillisen uskon perusteet. 2.painos. Helsinki: Kustannus-Osakeyhtiö Kotimaa / Kirjapaja

Pihkala, J. (1997) Yksi kahdessa. Kristus-uskon historia varhaisen kristikunnan aikana. Yliopistopaino, Helsinki. Helsingin yliopisto. Yleinen teologia. Kristillisen opin pääkohdat. Jumala. Kolminaisuus. Saatavilla 7.3.2016

http://www.helsinki.fi/teol/kurssit/syste/02_kolminaisuus.shtml

Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Tutki uskoa. Sanasto. Kolminaisuusoppi.

http://evl.fi/sanasto/-/glossary/word/Kolminaisuusoppi

Raamattu, 2010

Ruokanen, M. (1995). Pieni kirja Pyhästä Hengestä, Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy

Kristologian vaiheet varhaiskristillisyydessä

Saara Tuomela g35448

Essi Jylhä g

Saija Mustapää g35438

Anja Sivula g35525

DKT1202A15S

Diak, Oulun yksikkö

7.3.2017

Kristologia

Kristologialla tarkoitetaan teologista tutkimusta Kristuksen persoonasta, olemuksesta ja asemasta. Kristuksen olemus ja asema ovat kautta aikojen hämmentäneet ihmisiä muutaman perustavalaatuisen kysymyksen vuoksi: Mitä ja kuka Jeesus Kristus oli? Oliko Hän sekä ihminen että Jumala? Mikä on suhde Isä Jumalan ja Poika Jumalan välillä? (Välimäki 2017; McGrath 2011, 373).

Kristologian päälähde on Uusi Testamentti, joka kuvailee McGrathin mukaan (2011, 375-384) Kristusta ainakin kuudella merkittävällä arvonimellä:

1. Kristus eli Messias. "Voideltu" - Jumalan valitsema kuningas.

2. Jumalan Poika. Termi tarkoittaa "Jumalalle kuuluvaa".

3. Ihmisen Poika. Termin merkityksestä on tutkijoiden kesken kiistelty, mutta sen ajatellaan tarkoittavan mm. Jeesuksen olemuksellista yhteyttä ihmiskunnan kanssa ja korostavan Kristuksen ihmismäisiä piirteitä.

4. Herra. Termiä käytettiin käännöksenä Jumalan nelikirjaimiselle nimelle JHWH. Juutalaiset eivät perinteisesti pitäneet sopivana lausua Jumalan nimeä ääneen.

5. Vapahtaja. Juutalaisuudessa ihmisten pelastamisen kuoleman ja synnin vallasta ajateltiin olevan mahdollista vain Jumalalle.

6. Jumala. Juutalaisuus on vahvan monoteistinen uskonto, joten Jumala-sanan käyttö on varattu vain ja ainoastaan Jumalalle.

Klassinen kristinuskon käsitys Kristuksesta tiivistyy kahteen erityisen tärkeään käsitteeseen: inkarnaatio (jumalallisen olennon ihmiseksi syntyminen) ja kaksiluonto-oppi (yhtä aikaa jumalallinen ja inhimillinen). Suuri ja liki mahdoton ongelma kristologeille on kautta aikain ollut Jeesuksen Kristuksen merkityksen sanallistaminen ja ikään kuin typistäminen ihmisjärjelle käsitettävään muotoon. (McGrath 2011, 373-374).

Kristologian tausta

Kristinuskon ja kristologian synty oli juutalaisille kivulias asia, sillä vaatimaton ja köyhä Nasaretilainen ei täsmännyt heidän omaan messiasodotukseensa. He odottivat Messiaaksi suurta kuningasta, joka palauttaisi Israelin kansalle eli juutalaisille arvoisensa aseman Jumalan valittuna kansana (Välimäki 2017). Juutalaiset eivät voineet hyväksyä ajatusta Messiaan jumaluudesta ja heitä loukkasi kristittyjen tapa sekoittaa inhimillinen ja jumalallinen ulottuvuus Kristuksessa. Hellenistisessä kulttuurissa sen sijaan pidettiin sivistymättömänä ajatusta siitä, että Jumala olisi todella tullut ihmisen muotoon. Inhimillinen, tunteita ja perustarpeita kokeva Jumala oli ajatuksena ongelmallinen, koska fyysisiä ja inhimillisiä asioita ei pidetty arvossa henkisiin ja näkymättömiin asioihin verrattuina.

Varhaiskristityt itse uskoivat, että heidän opettajansa Jeesus oli Jumalan poika. (Arffman 2013,15.) Uusi Testamentti esittää juutalaisen perinteen (ks. Arffman 2013, 53) mukaan Kristuksesta sangen monia vertauksia, joiden tarkoitus on kirkastaa Jeesuksen persoonaa ihmiseksi syntyneenä Jumalan Poikana.

Apostolit julistivat niin kutsuttua ristin hulluutta (1. Kor 1:18), yrittämättäkään järjellä perustavalaatuisesti filosofoida Kristuksen kaksiluontoista olemusta ymmärrettäväksi. Raamatun mukaan varhaiskristityt keskittyivät opillisissa keskusteluissa aluksi paljolti kristinuskon ja juutalaisuuden välisen suhteen ratkaisemiseen ja perinnäissäännöistä kiistelemiseen (ks. McGrath 2011, 28). Vasta 300-luvulla, kun kreikkalainen sivistyneistö tulvi kirkkoon, teoreettinen ja täsmällinen ajattelutapa sai tukevan jalansijan kirkon teologiassa. Kun kirkko organisoitui, kristologiset kiistatkin alkoivat kehittyä uusiin mittapuihin. (ks. Arffman 2004, 53.)

Kristologian kiistakapulat

Kristuksen persoonasta ja jumaluuden olemuksesta on kiistelty jo kristinuskon varhaisina aikoina. Yksi kristologian ja kristinuskon haastajista oli gnostilaisuus (100- ja 200-luvuilla), joka piti maailmankaikkeutta alemman luojajumala demiurgin luomana (Välimäki 2017; Aejmelaeus 2007, 60-65). Gnostilaisuus piti Kristusta vain salaisen jumalallisen ja pelastavan tiedon välittäjänä.

300-luvulla syntyi Areiolainen kiista, kun pappi Areios oli sitä mieltä, että Jeesus oli Jumalan luoma olento ja Isä ja Poika olivat siis eri olemusta. (McGrath 2012, 40, 387-388). Kiistaa varten kutsuttiin koolle kaksi kirkolliskokousta (Nikean vuonna 325 ja Konstantinopolin vuonna 381), joissa molemmissa areiolaisuus tuomitiin harhaoppina. Kirkolliskokousten yhteissummana Nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa julistettiin, että Poika on samaa olemusta (homoousios) kuin Isä. (Arffman 2013, 52-54; McGrath 2012, 390.)

Nestoriolaisuus ja monofysitismi (400-luvulla) olivat seuraavat kristologian haastajat. Nestoriolaisen näkemyksen mukaan Maria ei synnyttänyt Jumalaa vaan ihmisen, johon Jumala sitten asettui asumaan. Kristuksella katsottiin siis olevan kaksi erillistä persoonaa, jumalallinen ja inhimillinen. Efesoksen kirkolliskokous vuonna 431 julisti nestoriolaisuuden harhaopiksi ja vahvisti että Kristuksella on yksi persoona, mutta kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen. (Arffman 2013, 56-57.)

Vuonna 451 keisari Marcianus kutsui neljännen kirkolliskokouksen koolle Khalkedoniin selvittämään kantaa monofytismiin. Monofytismi on kristologinen oppi, jonka mukaan Kristuksella on pelkästään jumalallinen luonto. Khalkedonissa tiettävästi 520 piispaa päätyivät keisarin johdolla jälleen kaksiluonto-opin julistukseen; Kristuksen yhdessä persoonassa on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen. (Arffman 2013, 56-57; McGrath 2012, 374, 402; Pihkala 2006, 170).

Kristologian seuraukset

Kristinuskossa on ollut kristologisia kiistoja vielä ensimmäisten kirkolliskokousten jälkeenkin. Myöhempinä vuosisatoina kristologiset kiistat sekä vahvistivat kirkon ykseyttä että aiheuttivat hajaannuksia. Koska oppi Kristuksesta on kiistatta kristinuskon ydinaluetta, sen esillä pitäminen ja käsitteleminen on pitänyt kirkkoa olennaisen äärellä. Kristologian kiistat ovat vaikuttaneet nykypäivän teologiaan niin, että oppi Kristuksen luonnosta ja persoonasta on hyvin tarkasti määritelty.

Johtopäätökset ja soveltaminen

Koska käsitys Kristuksesta on erittäin keskeinen asia kristinuskossa, kirkon virassa toimivalla on hyvä olla käsitys kristologian varhaisista vaiheista. Saman tyyppiset kysymykset saattavat askarruttaa ketä tahansa kristinuskoon kääntyvää tai Jeesuksen jumaluuttaa epäilevää kristittyä. Kysymykset ja kiistanaiheet on siis hyvä tiedostaa, vaikkei aivan valmiita vastauksia olisikaan antaa.

Nykyinen melko yhtenäinen käsitys Kristuksesta jakaantuneenkin kirkon sisällä on Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen mukainen. Pidämme Kristusta jumalihmisenä - yhtä aikaa sekä ihmisenä, että Jumalana. Toki monofysiittisiin ja nestoriolaisiin kirkkoihin kuuluu Lähi-idässä ja Afrikassa edelleen noin 40 miljoonaa ihmistä (Arffman 2013, 250).

Kristologisissa pohdinnoissa olisi tärkeää aina muistaa kristinuskon ydinsanoma. Jos uskomme olevamme Jumalan luomia ja Kristuksen lunastamia, meidän täytynee vain hyväksyä järkemme vajavaisuus Kristuksen luontoa pohtiessamme. Kaksiluonto-opin näennäinen epäloogisuus on todennäköisesti Jumalalle täysin loogista ja mahdollista – vaikka me ihmiset emme voisikaan sitä täydellisesti ymmärtää tai sanoittaa.

Lähteet:

Aejmelaeus, L. (2007). Kristinuskon synty. Helsinki: Kirjapaja.

Arffman, K. (2013). Kristinuskon historia. Helsinki: Edita Prima Oy.

McGrath, A. (2012). Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. Helsinki: Kirjapaja.

Pihkala, J. (2006). Kristologinen opinmuodostus. Työkirja. Helsinki: Luther-Agricola Seura

Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa vuonna 1992 käyttöönottama suomennos. Helsinki: Kirjapaja.

Välimäki, J. (6.3.2017). Kristologia [Luento]. Oulu: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Donatolainen kiista

Mitä odotetaan seurakunnan viranhaltijalta?

Anu Pakanen g35440

Elina Körkkö g35514

Eveliina Myyry g35515

Kristiina Vadi g35449

Dkt12 Kevät 2017

I42sosd

Diakonia-ammattikorkeakoulu

Oulun toimipiste

SISÄLLYS

Donatolaisen kiistan tausta 3

Donatolaisen kiistan sisältö 3

Donatolaisen kiistan ratkaisu 4

Donatolaisen kiistan seuraukset 5

Lähteet 7

Donatolaisen kiistan tausta

Donatolaisen kiistan taustalla oli kristittyjen vainot. Rooman keisarin Diocletianuksen aikana (284-313) kristityt joutuivat vainojen kohteeksi. Vuonna 303 määrättiin kaikki kristilliset kirjat poltettavaksi ja kirkot tuhottavaksi. Yksi kirjansa luovuttaneista poltettavaksi oli Felix Aptungalainen. Hän vihki Ceacilianuksen Karthagon piispaksi 311. Monet alueen kristityt eivä hyväksyneet vihkimistä, koska sen katsottiin tahraavan katolisen kirkon hierarkian. Kristityt, jotka eivät olleet alistuneet painostukseen, tuomitsivat uskonsa vainojen aikana kieltäneet. Cecialinuksen auktoriteettiä ei hyväksytty. (McGrath 2012, 41, 535 ; Hällström 2005, 235.)

Nimensä kiista on saanut katolisesta kirkosta irtisanoutuneen johtajansa Piispa Donatuksen mukaan. Kiista repi kirkkoa yli sadan vuoden ajan ja johti Pohjois-Afrikan kirkon jakautumiseen kahteen keskenään kiistelevään kirkkoon. (Hällström 2005, 235.) Donatolainen kiista toi ensimmäisenä esiin kysymyksen kirkko-opista sekä siihen läheisesti liittyvistä asioista mm sakramenteista (McGrath 2012, 42). Keisarin yritys väkivalloin saada donatolaiset palaamaan katolisen kirkon yhteyteen ei onnistunut (Arffman 2004, 59).

Donatolaisen kiistan sisältö

Donatolaiskiistassa kiistelivät Donatistit ja katoliset. Donatistit ajattelivat, että vainojen aikaan nämä piispat, jotka olivat luovuttaneet kristilliset kirjansa poltettaviksi, olivat astuneet kirkon rajojen ulkopuolelle ja tehneet uskosta luopumisen synnin eivätkä näin voineet enää toimittaa sakramentteja oikein. Katoliset taas ajattelivat, että piispat voivat katua tekoaan ja näin pääsevät takaisin armoon ja voivat taas toimittaa sakramentteja oikein. (McGrath 1999, 501-503.)

Donatistit olivat sitä mieltä, että hairahtuneet oli korvattava ihmisillä, joiden usko oli vainojenkin aikana pysynyt lujana ja heidän mielestään katolisen kirkon sakramentaalinen järjestelmä oli turmeltunut. Donatistien mielestä myös kaikki jotka nämä hairahtuneet olivat kastaneet ja vihkineet papeiksi, tulisi kastaa ja vihkiä uudelleen. Tästä ajattelutavasta syntyi erillinen ryhmänsä. (McGrath 1999, 502-503.)

Donatistien ja katolisten kiistassa perimmäisenä oli kyse Cyprianus Karthagolaisen teoriasta siitä, ettei yhteyttä kirkkoon voida rikkoa mistään syystä. Jos astuu kirkon rajojen ulkopuolelle menettää kaikki mahdollisuutensa pelastua. Joten näin ollen hairahtuneet piispat ovat menettäneet kykynsä jakaa sakramentteja ja eivät voineet toimia kristillisen kirkon pappeina. Donatistien ja katolisten välinen kiista johtui siitä kummalla edellä mainitulla (katolisten vai donatistien) tavalla Cypraniuksen teoriaa tulisi tulkita. Cyprianus Karthagolainen oli kolmannen vuosisadan afrikkalaisen kirkon johtava hahmo. Hän itse oli kieltänyt kaikenlaisten skismojen oikeutuksen ja kuitenkin ”ongelmana” donatolaisessa skismassa oli se, että se johtui samaan aikaan Cypraniuksen periaatteista ja oli samaan aikaan niiden vastainen. Donatistit ja katolilaiset molemmat vetosivat Cyprianuksen opetuksiin mutta sen eri kohtiin. (McGrath 1999, 502-503.) Donatolaiskiistassa oli kyse erityisesti papin syntisyydestä ja pyhyydestä (Teologisella veitsenterällä, santtuma.blogspot.fi).

Donatolaisen kiistan ratkaisu

Koska Donatolaiskiista oli kirkkoa kahtaalle repivä, koolle kutsuttiin yhteinen kirkolliskokous. Kokouksessa päätettiin, että Donatolaisuus oli harhaoppi. Siellä päätettiin Augustinusta, joka oli Donatolaisuuden merkittävin vastustaja ja Pohjoisafrikkalaisen Hippon kaupungin piispa (evl.fi.) seuraten, että sakramentit eli siis ehtoolliset, vihkimykset ja kasteet olivat päteviä riippumatta papin pyhyydestä tai hänen persoonastaan. Augustinus joka, kuului Roomalaisiin kolonalisteihin eli katolisiin perusteli ajatuksen niin, että ”Kirkon ei ollut tarkoitus olla pyhien seura vaan syntisten ja pyhien toisiinsa sekoittunut kokonaisuus ja ettei pyhyys hänen mielestään ollut jäsenten pyhyyttä vaan Kristuksen”(McGrath 2012, 536-537.) Tämä opetus on ollut kaikkien suurten kirkkojen käytössä siitä lähtien (Teologisella veitsenterällä, santtuma.blogspot.fi).

Katolisten silmin kirkko oli sairaala syntisille jonne kaikki, myöskin suuriin synteihin syyllistyneet olivat tervetulleita. Siellä vallitsi anteeksianto ja parannus. Augustinuksen sanoin ” Kristityn elämä on jatkuvaa synnistä parantumista eikä synnittömyydessä elämistä ja kirkko on paikka sairaille ja toipilaille”.(McGrath 2012, 538)

Katolinen valtakirkkokaan ei päästänyt vainojen aikana uskostansa luopuneita helpolla. Heidän tuli ripittäytyä ja katua syntiään ja heille saatettiin langettaa kymmenien vuosien katumisaika ennen kuin he pääsivät takaisi tehtäviinsä. (McGrath 2012, 536.) Seuraus oli kuitenkin se, että 1500-luvulla noussut skisma erotti Länsi-Euroopan protestanttiset kirkot ja Katolisen kirkon toisistaan. (McGrath 2012, 538).

Donatolaisen kiistan seuraukset

Kristinuskon voima osoittautui heikoimmaksi Pohjos-Afrikassa, missä kirkko oli donatolaiskiistasta lähtien kärsinyt ristiriidoista. Jo 700-luvulla suurin osa väestöstä omaksui islamin, ja ennen pitkään kristinusko katosi kokonaan. (Arffman 2011, 73.)

Augustinuksen näkemystä voi kuvailla lauseella ex opere operato, mikä tarkoittaa, että sakramenttien vaikutuksen katsotaan riippuvan Kristuksen armosta, jota sakramentit edustavat ja välittävät. Läntisessä kirkossa vallitsevaksi näkemykseksi tuli juuri Augustinuksen näkemys, ja sen säilyttivät myös useimmat reformaattorit 1500-luvulla. (McGrath 2011, 574.)

Kirkkoon ovat tervetulleita kaikki. Ihmiset saavat anteeksi omat syntinsä, jos he katuvat niitä. Lopullisen tuomion saa jokainen elämän lopussa, sitä ei voi tehdä kukaan Jumalan puolesta. Nykyäänkin voi tukea Augustinuksen näkemystä siitä, että papit ja sakramentit ovat kanavia Jumalan armolle (McGrath 2011, 536-538).

Lähteet

Arffman, K. (2004). Kristinuskon historia. Helsinki:Edita.

Hällström, G., Laato, A. & Pihkala, J. (2005). Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Helsinki: Kirjapaja

McGrath, A. (1999). Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. (2.p) Helsinki:Kirjapaja

Mc Grath, A (2012). Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan (5.p) Helsinki: Kirjapaja

Suomen Evankelis-Luterilainen kirkko.Augustinus Saatavilla 3.3.2017

http://evl.fi/sanasto/-/glossary/word/Augustinus

Santtuma blogi. Saatavilla 3.3.2017

http://santtuma.blogspot.fi/2011/10/piispaboikoitti-ja-donatolaisuus.html

MITÄ PELASTUKSEN ETEEN TÄYTYY TEHDÄ?

Augustinuksen ja Pelagiuksen kiistan tausta, sisältö ja seuraukset

Miia Kopola g35436

Jenni Pörhö g35443

Julija Smirnova g35431

Tiimitehtävä

DKT12 kevät 2017

Diak, Oulu

08.03.2017

SISÄLLYS

JOHDANTO 1

1 KIISTAN TAUSTAT 4

2 ILMIÖN KEHITTYMINEN 5

3 SEURAUKSET JA VAIKUTUKSET 6

POHDINTA 8

LÄHTEET 9

JOHDANTO

Varhaiskirkon historiaan ja oppiin liittyvinä opintoina, tutustuimme tiimityönä Augustinuksen ja Pelagiuksen kiistan taustoihin ja vaikutuksiin nykyisessä Kristinuskossa. Tavoitteenamme on tutkimustiedon monipuolinen hyödyntäminen ja tiedon soveltaminen nykyhetkeen.

1 KIISTAN TAUSTAT

Hippon piispa Augustinus ja Brittiläinen munkki Pelagius ymmärsivät armon ja pelastuksen eritavoin. (Arffman 2004, 60) Kiistaa oli myös tahdonvapauden, synnin sekä vanhurskauttamisen perusteiden tulkinnoissa. (McGrath 2012, 459.)

Augustinus ajatteli pelastuksesta, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan armoteon kautta. Kaikki mikä johtaa pelastukseen on Jumalan antamaa lahjaa ihmisille, joka on ilmaista ja ansaitsematonta. Jumala antaa pelastuksen ja armon rakkaudesta syntisiä kohtaan. ”Hän antaa meille armon, jotta voisimme parantua, saada anteeksi ja herätä henkiin.” (McGrath 2012, 465, 463.)

Armo on jotain mitä Jumala antaa, meillä ei ole sitä valmiina.

Augustinus korostaa kristittyjen olevan syntisiä ja kirkon sisältävän pyhiä ja syntisiä. Hän perustaa näkemyksensä Raamatun vertaukselle kaikenlaista kalaa koonneesta verkosta sekä (Matt. 13.24–31) vertaukseen jossa jyviä ei erotella akanoista. Kirkon tehtävä ei ole tuomita vaan sen tekee Jumala vasta aikojen lopussa eikä tässä ajassa.

Noin 400jlkr Kirkkoon oli Konstanstinolaisen käänteen vuoksi liittynyt paljon ihmisiä, jotka eivät toteuttaneet uskoaan kovin vakavasti. Pelagius ajatteli, ettei pelkkä kirkon jäsenyys riittänyt pelastumiseen. (Arffman 2004, 60.)

Pelagius perusteli omaa näkemystään Raamatun kohdalla (Matt. 5:48) ”Olkaa täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen”. Pelagius ajatteli armosta, että Jumala oli antanut ihmiselle kyvyn elää täydellisesti. Ja Jeesus on antanut ohjeet, mitä tekoja täydellisyyteen kuuluu. (Heinimäki, Jolkkonen 2009, 12–13.)

Pelagiuksen mielestä ihmisellä itsellään on armo, se on yksi ominaisuus ihmisessä. Armon kautta ihminen voi itse valita käyttäen järkeä ja tahtoa tekeekö syntiä vai ei. Tähän ajatukseen Raamatusta ei löytynyt esimerkkiä.

Augustiniuksen mukaan ihminen on luotu virheettömänä ja tahrattomana, mutta Adamin synnin jälkeen ihminen on syntinen ja tarvitsee Jumalan parantamista ja pelastumista. Jumala on niin kuin lääkäri, joka parantaa ja pelastaa potilaita. Jumala on armollinen kaikille ihmisille. Jumala toimii ihmisen elämässä jokaisessa vaiheessa riippumatta siitä, että uskooko ihminen Jumalan vai ei. Se toimii ennen kääntymistä, kääntymisprosessissa, ja sen jälkeen. Jumala toimii ihmisten tahdon kanssa ja pyrkii parantamaan ja uudistamaan ihmistä eteenpäin. (McGrath 2012, 463,499, 502–503.)

Augustiniuksen mukaan kasteen jälkeen ihmisillä ei ole enää perisyntiä, mutta hänellä jää taipumus tekemään syntiä. Jos ihminen ei ole kastettu, hän ei voi pelastua. Hänen mukaansa, jos lapsi ei ole kastettu, hän joutuu ikuiseen kadotukseen. (McGrath 2012, 594.)

2 ILMIÖN KEHITTYMINEN

Augustinus kehitti kolme käsitystä armosta: edeltävä armo, toimiva armo, myötävaikuttava armo. Se tarkoittaa, että Jumalan armo vaikuttaa ihmiseen ennen kääntymistä, auttaa kääntymisen prosessissa ja kääntymisen jälkeen Jumala toimi ihmisen tahdon kanssa ja auttaa samalla kasvamaan pyhyydessä. (McGrath 2012, 503.)

Myöhemmin varhaisen keskiajan teologit lisäsivät kaksi tarkempi käsitystä armosta: aktuaalinen armo, joka vaikuttaa kaikkiin ihmisiin ja habituaalinen armo, joka vaikuttaa ihmiseen sielun kautta. Sielussa on luotu tila Jumalan asumiseksi. (McGrath 2012, 504.)

Habitualisen armon käsitystä vahvasti kritisoinut William Ockham, joka sanoi, että Jumala voi hyväksyä syntisen ja suoraan vaikuttaa ihmiseen ilman välittäjä. Ajatus armollisesta Jumalasta nousi suosioon ja tästä ajatuksesta alkoi protestanttinen reformaatio. (McGrath 2012, 505.)

Pelagiolaisen kiistan jälkeen ajateltiin, onko pelastus ansaittu palkkio vai ilmainen lahja ja mitä on ansio. Tuomas Akvinolainen sai kaksi käsitystä: sopivuusansio, joka on Jumalan antama ihmiselle pelastusta varten, eli ihminen ei voi pelastua täysin yksin ilman Jumalaa. Ja vastaavuusansio, joka pitää ansaita hyvillä teoilla, saadakseen Jumalan palkkion ja pelastuksen. (McGrath 2012, 506.)

Protestanttisen reformaation aikana ajatus pelastuksesta on muuttunut. Lutherin mukaan pelastus Jumalan armosta vanhurskauttamisoppiin, kun ajatellaan mitä ihmisen pitää tehdä pelastusta varten. Sitten hän päätyi ajatukseen, että evankeliumin Jumala on armollinen ja antaa kaikille vanhurskauden lahjana eikä palkitse ja tuomitse ihmisiä heidän tekojen mukaan. (McGrath 2012, 507–508.)

3 SEURAUKSET JA VAIKUTUKSET

Augustinuksen ja Pelagiuksen välinen kiista armosta käytiin 400-luvulla jlkr. Luterilainen reformaatio palasi uudelleen 1500-luvulla tämän kysymyksen äärelle. Reformaattorit ajattelivat, että katolilainen kirkko oli eksynyt alkuperäisestä opista. Armosta, vanhurskauttamisesta yksin uskon kautta. Luther

noudatti augustinolaista kristinuskon käsitystä. Hänen ajatukset uskosta poikkeavat katolilaisesta uskosta jolloin evankelisluterilainen kirkko saa alkunsa. Irtautuminen katolilaisesta kirkosta ajateltiin tuolloin olevan vain väliaikaista. Luther ajattelee Augustinuksen tavoin, että Jumala on armahtava, hyvä ja rakastava jokaista ihmistä kohtaan. Hän ajattelee, että raamatussa on ydin, jota tutkitaan kristuksen valossa. Ydin on pienoisevankeliumi. Siitä nousee käsitys armahtavasta Jumalasta. (McGrath 2012, 505.)

Luther ajatus siitä, että raamattua täytyy saada lukea omalla äidinkielellä johtaa lukutaidon opettamiseen. Kristillisen seurakunnan toimesta ihmiset oppivat lukemaan. He oppivat katekismuksen ja evankeliumin. Lukutaito on ratkaisevassa osassa yhteiskunnan kehittymiselle. Kristillinen opetus luo pohjaa yhteiskunnan nykyisille laeille ja säännöille. Tasa-arvoisuus ihmisten välillä kohenee. Raamatun tulkitsemisessa tulee edelleen kiistoja. Raamatusta haetaan oikeutusta tai halveksuntaa nyky-yhteiskunnan ilmiöille, esim. samaa sukupuolta olevien oikeudesta avioliittoon. (Henttonen 2017.)

Augustinus antoi siis merkittävän panoksen kolmeen keskeiseen teologiseen kysymykseen: donatolaiskiistassa käsiteltyyn kirkko- ja sakramenttioppiin, pelagiolaiskiistassa käsiteltyyn armo-oppiin sekä kolminaisuusoppiin. Ratkaisut vaikuttivat syvästi kristillisen kirkon tulevaisuuteen erityisesti lännessä. Augustinus päätyi siihen, että ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta, hänen kirkkokäsityksen mukaan pelastusta ei ole seurakunnan ulkopuolella. Kirkko oli Augustinuksen mukaan Jumalan valtakunta maan päällä, joka käsitti kaikki kansat ja valtiot.

Augustinius vaikutti kristinopin myöhempään kehitykseen. Katolinen kirkko otti omakseen hänen kirkko- ja sakramenttikäsitykset. Luterilainen kirkko omaksui puolestaan hänen vanhurskauttamisopin – ihminen pelastuu yksin armosta.

Augustinuksella oli myös vahva panos teologian kehittymiseen akateemisena tieteenalana. Augustinuksen tärkeimmät säilyneet teokset ovat Confessiones (Tunnustukset), De civitate Dei (Jumalan valtakunnasta) ja De Trinitate (Kolminaisuudesta). (Suomen ev.lut. kirkko.)

Jos varhaiskirkossa olisi päädytty toisenlaiseen ratkaisuun, olisi otettu Pelagiugsen perintö, oppi armosta. Ihmisen pelastus olisi riippuvainen ihmisen teoista, ei Jumalan antamana armona. Ihmisen pitäisi ansaita Jumalan armo, että tulisi pelastetuksi. Ihmisellä olisi vain velvollisuuksia kehittyä synnittömänä. Epäonnistuminen ei olisi luvallista. Joka tuntuu varsin egoistiselta näkökulmalta. Kirkko olisi auktoritaarinen, säädellen ihmisen elämää ankarasti. Jumalan kuva olisi ankara, tuomitseva, ilman rakkautta. Silloin vaikutus yhteiskunnan rakenteeseenkin olisi huomattava. Olisiko naisten oikeudet samat kuin nyt? Yhteiskunnassa ihmiset olisivat eriarvoisessa asemassa toisiinsa nähden. Vastakohta nykyiselle tilalle. Evankelis-luterilainen kirkko olisi täysin erilainen kuin nyt.

POHDINTA

Opimme, että jumala kohtelee kaikkia meitä tasavertaisesti. Jumala on armollinen.

Jumala on kaikkien meidän elämässä, uskot häneen tai et. Jumala ohjaa elämäämme jo ennen kääntymistä uskoon.

Ammatillisesta näkökulmasta ajateltuna on hyvä muistaa, että ihminen ei tuomitse, ihminen ei armahda. Ihminen ei voi antaa anteeksiantoa itselleen eikä muille.

Uskon, että vaikka erehdyn ja teen virheitä - Jumalan armo riittää silloinkin.

Diakoniatyön perusta on kristilliset arvot. Ne ilmenevät lähimmäisenrakkautena ja ihmisen arvon kunnioittamisena. Diakonia on Jumalan rakkauden vastaanottamista ja jakamista. Diakonia ei tuomitse, vaan uskoo hyvään. Diakonia jakaa iloa ja toivoa kaikille ja mahdollistaa ihmisarvon jokaiselle. Armo - oppi näkyy kaikessa diakoniatyössä.

Mielestäni kyseinen kiista voisi hyvin olla tänäkin päivänä. Ihmiset ovat kautta aikojen kyseenalaistaneet asioita ja valmiita oppeja. Tänä päivänä tapahtuu entistä enemmän pahaa, joten kiista armosta voisi hyvin olla tämänkin päivän asia. Haluan uskoa, että vastaavanlainen kiista päätyisi samalla tavalla tänäkin päivänä. Ihminen ei tuomitse ei armahda – Jumala tuomitsee tai armahtaa, kun sen aika koittaa.

LÄHTEET

Arffman, K. (2004). Kristinuskon historia. Helsinki: Edita.

Diakoniatyöntekijoiden liito ry. Ammatilliset asiat. Liiton suosituksia ja ohjeita. Diakoniatyöntekijän eettiset ohjeet 2016. Saatavilla 6.3.2017 http://www.dtl.fi/uploads/DTL_eettisetohjeet_2016.pdf

Heinimäki, J. & Jolkkonen, J. (2009) Luterilaisuuden ABC, synkkä ja harmaa sanakirja. Helsinki: Edita.

Henttonen, K. (2.3.2017) Uuden testamentin synty ja sisältö. (Luento). Diakonia ammattikorkeakoulu, Oulu.

McGrath, A. (2012). Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. Helsinki: Kirjapaja.

Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Helsinki: Kirjapaja.

Suomen evankelisluterilainen kirkko (2017). Tutki uskoa. Sanasto. Augustinus. Saatavilla 6.3.2017 http://evl.fi/sanasto/-/glossary/word/Augustinus

Credits:

Created with images by Unsplash - "starry sky church people silhouette" • Antranias - "maria mother of god madonna" • Unsplash - "hands heart girls" • Unsplash - "book bible bible study" • Waiting For The Word - "Pentecost 44 ~ The Holy Spirit" • falco - "church window church window" • Pexels - "altar arches architecture" • MichaelGaida - "cross church faith" • lininha_bs - "communion host christ" • sspiehs3 - "god religion cross"

Made with Adobe Slate

Make your words and images move.

Get Slate

Report Abuse

If you feel that this video content violates the Adobe Terms of Use, you may report this content by filling out this quick form.

To report a Copyright Violation, please follow Section 17 in the Terms of Use.