Loading

Haastattelussa Sami Pihlström Teksti ERIK rosendahl

Sami Pihlströmiä on luonnehdittu yhdeksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista filosofeista. Helsingin yliopiston uskonnonfilosofian professorina vuodesta 2014 toiminut Pihlström on julkaissut parikymmentä monografiaa, enimmät niistä englanniksi.

Tuoreimmat suomalaisjulkaisut ovat yhdessä kirjallisuuden professori Sari Kivistön kanssa kirjoitettu Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan? (Gaudeamus 2018) ja Ota elämä vakavasti. Negatiivisen ajattelijan opas (ntamo 2018). Molemmissa kirjoissa kannetaan huolta ajallemme ominaisesta pinnallistumisesta.

Professori Pihlström on myös shakinpelaaja, vaikka kilpaileminen saikin jäädä kouluvuosiin opintojen ja uran vietyä miehen mukanaan. On syytä mainita, että tohtoriksi hän väitteli vain 26-vuotiaana.

Täysin ei shakki ole kuitenkaan elämästä kadonnut:

”Teologisessa tiedekunnassamme järjestettiin shakkiturnaus, jonka puuhamiehenä oli kollegani Risto Saarinen, ekumeniikan professori. Olin hyvin tyytyväinen, kun sijoituin kisassa toiseksi erään opiskelijamme jälkeen.”

Lisäksi joitakin pelejä tuli pelattua vierailevia tutkijoita vastaan, joihin Pihlström sai tilaisuuden tutustua toimiessaan usean vuoden ajan Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtajana.

Aina ei shakki ole jättänyt maailmalla liikkuvaa professoria rauhaan edes kongressimatkoilla:

”New Yorkissa löysin itseni shakkikaupasta, New Orleansissa puolestaan Paul Morphyn haudalta. Pariisissa kävimme Montparnassen hautausmaalla, jossa etsimme Samuel Beckettin leposijaa kun eksyimmekin Aljechinin haudan äärelle.”

Pihlström kertoo oppineensa pelaamaan shakkia kymmenvuotiaana perhetutun opastamana. Pari vuotta myöhemmin edessä oli kerhoon liittyminen:

”Taisi olla Helsingin Sanomien menovinkit-palsta, josta löytyi Suomalaisen Shakkikerhon yhteystiedot. SSK:n nuoria opasti Pekka Pietinen, jonka autolla kävimme mm. pikapeliturnauksessa Lahdessa.”

Koulupojan intoa tuskin vähensi epätavallisen viihtyisä pelipaikka, pidettiinhän SSK:n peli-illat Pauligin huvilalla Mechelininkadulla Sibelius-puistossa lähellä Eila Hiltusen Sibelius-monumenttia. Sinne ja turnauksiinkin Pihlströmin vanhemmat poikaansa kuljettivat ja olivat muutoinkin kannustavia shakkiharrastuksen suhteen.

Ikätovereista Pihlströmin mieleen on eritoten jäänyt HSK:n lahjakas kaksikko Joose Norri ja Marko Manninen:

”Lyhyen shakkiurani kohokohtiin lukeutuu Mannisen voittaminen nuorten SM-turnauksessa Joensuussa 1985.”

Vielä 1980-luvulla oli yleistä, että nuoretkin pelasivat ahkerasti kirjeshakkia. Pihlström ei ollut poikkeus; hänen panostuksensa palkittiin alle 20-vuotiaiden SM-hopealla.

Shakissa häntä kiinnosti sama piirre kuin myöhemmin filosofiassa: rauhallisuus. Toisaalta hän myöntää pelityylinsä olleen turhankin varovainen, mistä oli seurauksena liiaksi tasapelejä. Se oli puolestaan esteenä aivan terävimmälle kansalliselle huipulle nousemisessa.

80-luvun alkupuolella Neuvostoliitto oli vielä voimissaan, Anatoli Karpov maailmanmestari ja shakkia harrastamaan ryhtyneetkin saivat tutustua kylmän sodan käänteisiin mm. Karpovin ja loikkari Viktor Kortshnoin kaksintaistelun kautta:

”Karpov kuului arvostamiini huippupelaajiin. Samoin Tigran Petrosjan. Hänen pelityylissään aistin aivan erityistä syvällisyyttä.”

Sitten on tietenkin mainittava Emanuel Lasker, shakkinero ja filosofi:

”Juuri noina vuosina ilmestyneestä Kimmo Konsalan Shakin maailmanmestareita-kirjasta tuli luettua mm. Laskerista. Myöhemmin huomasin ilokseni, että Laskerin teoksia löytyy Kansalliskirjastosta.”

Laskeriin viitataan myös Pihlströmin yhdessä filosofikollegansa Arto Siitosen kanssa kirjoittamassa artikkelissa On the Philosophical Dimensions of Chess (Shakin filosofisista ulottuvuuksista), joka ilmestyi Inquiry-julkaisussa vuonna 1998.

Tuolloin shakkimaailmassa elettiin tyystin uudenlaisessa tilanteessa, olihan IBM:n tietokone Deep Blue toukokuussa 1997 kukistanut ottelussa hallitsevan maailmanmestarin Garri Kasparovin, monien mielestä kaikkien aikojen parhaan shakinpelaajan. Merkitsikö tämä ”shakin loppua” niin kuin on puhuttu myös ”historian lopusta”, ”filosofian lopusta” jne.?

Artikkelissa toppuutellaan hätäisimpiä johtopäätöksiä ja toivotaan lisää empiriaa. Vasta kun useampia otteluita parhaiden pelaajien ja parhaiden tietokoneiden välillä on käyty, voimme tarkastella voimasuhteita kiihkottomammin.

Samalla on filosofin mukaan syytä pohtia sitä, mihin tekoäly eri elämänaloilla vielä yltääkään:

”Osoittautuuko robotti kirurgia etevämmäksi leikkauksissa, jotka siten hoituvat tarkemmin ja paremmin? Entä nähdäänkö päivä, jolloin kone luo korkeatasoista taidetta ja kirjoittaa vaikkapa romaaneja?”

Tärkeä kysymys koskee tietenkin myös inhimillisyyttä ja ”ihmisenkaltaisuutta”, sitä onko koneella sielua. Siitosen ja Pihlströmin artikkelissa pohditaankin, mitä vastaan Kasparov oikeastaan pelasi. Oliko kyse shakista perinteisessä mielessä ensinkään?

Usein on korostettu shakin psykologisia puolia, ”henkien taistelua”, Laskerin peräänkuuluttamaa kamppailua (Kampf). Artikkelissa siteerataan kiinnostavasti pragmatisti William Jamesia, jonka mukaan filosofian historian voi nähdä erilaisten ”filosofisten temperamenttien” yhteentörmäyksinä. Myös shakkilegendoilta löytyy hyvinkin erilaisia lähestymistapoja. Kun takavuosina oli paljon puhetta ”neuvostoliittolaisesta shakkikoulukunnasta”, huomautettiin aiheellisesti, miten ihmeessä juonikas strategi Petrosjan ja armoton sommittelija Mihail Tal voivat olla peräisin samasta koulukunnasta...

Entä onko shakista hyötyä elämän eri käänteissä? Siinä missä Kasparovin mielestä elämä jäljittelee shakkia, kuten hänen menestysteoksensa nimi How Life Imitates Chess kuuluu, Siitonen ja Pihlström painottavat artikkelissaan yhtäläisyyksiä shakin ja (moraalisen) elämän välillä. Kumpaisessakin on helppoja ja tiukkoja tilanteita, rauhallisia hetkiä ja nopeita, rajujakin muutoksia. Oleellista on lähestyä vastuullisesti sitä tilannetta / asemaa, jossa kulloinkin olemme.