Loading

BLOGIT SPORTFININ TIETOISKUT

"Yhteistä iloa urheilusta!"

Täältä löydät ajatuksia, tietoa ja ohjausta junioreille ja heidän vanhemmilleen.

Sami Lahtinen (Twitter: @samtinen) Kirjoittaja on urheilun(kin) parissa työskentelevä pappi, joka suorittaa työnsä ohella liikuntapsykologian opintoja.

Tässä linkki Samin muihin urheiluaiheisiin blogeihin:

LOPPUUKO KEHITYS TYYTYVÄISYYTEEN?

"Kehitys loppuu tyytyväisyyteen!" on tuttu slogan urheilupiireissä. Ajatuksena on, että omaan tekemiseensä tyytyväisellä urheilijalla, ei ole tarvetta puskea itseään rajoille. Siksi valmentajan on parempi kovistella kuin kehua. Niin tunnettu kuin ajatus onkin, se ei saa tukea urheilupsykologiasta. Siellä tyytyväisyys ei ole optimaalisen kehityksen este vaan sen edellytys.

Kyse on motivaatiosta

Mikä saa ihmisen antamaan aikansa ja energiansa urheilulle? Mikä tuo lapsen ja nuoren pelikentälle päivästä toiseen sateesta ja pakkasesta huolimatta? Miksi toiset luovuttavat?

Kun urheilupsykologiassa vastataan näihin kysymyksiin, puhutaan 'motivaatiosta'. Motivaatio voi olla sisäistä tai ulkoista. Ulkoisesta motivaatiosta on kyse, kun harrastetaan ulkopuolisten tekijöiden, kuten rahan, painonhallinnan, vanhempien hyväksynnän tai muun sosiaalisen paineen tähden. Sisäinen motivaatio sen sijaan perustuu lajista itsestään saatavaan mielihyvään. Urheilupsykologiassa juuri sisäinen motivaatio ja optimaalinen kehitys kulkevat käsi kädessä.

Olennaista on ymmärtää, ettei sisäinen motivaatio ole samalla tavalla yksilön ominaisuus kuin punainen tukka tai painavat luut. Se ei ole jotain, josta voidaan sanoa: "joillakin sitä vain on ja joillakin ei." Motivaatioon voidaan vaikuttaa. Kyse on kuin puutarhan hoitamisesta. Ei optimaalinen kasvukaan ole kasvin sisäinen ominaisuus vaan siihen vaikuttaa kasvuympäristö: kosteus, lämpötila ja valon määrä.

Oikeastaan on harhaanjohtavaa puhua edes "urheilijan motivoimisesta". Siihen saattaa mielikuvana liittyä sisäisen motivaation luonteelle vastaista väkinäisyyttä ja pakkoa. Se on vähän sama kuin puhe puutarhurista, joka yrittää kasvattaa kukkiaan venyttämällä niitä.

Sisäistä motivaatiota ei voi "venyttää"; se kasvaa, kun sille tarjotaan suotuisat olosuhteet. Urheilupsykologiassa puhutaan usein "urheilijan motivoimisen" sijaan valmentajan luomasta "motivaatio ilmastosta" tai "ympäristöstä". Kasvit kasvavat, kun ne saavat riittävästi valoa ja lämpöä, vettä ja ravinteita. Mitkä ovat optimaaliselle kehitykselle suotuisat olosuhteet?

Urheilijan kolme psykologista perustarvetta

Suosittu motivaatioteoria urheilupsykologiassa on motivaation itseohjautuvuusteoria (self-determination theory, Richard M. Ryan ja Edward L. Deci). Sen mukaan ihmisellä on kulttuurista riippumatta kolme psykologista perustarvetta, joiden täyttyminen on sisäisen motivaation ja sen myötä optimaalisen kehityksen edellytys. Nämä kolme perustarvetta ovat kokemukset pätevyydestä, autonomiasta ja yhteen-kuuluvuudesta. Sisäistä motivaatiota ei vahvisteta tulipunaisilla palopuheilla vaan huolehtimalla näistä tarpeista.

Koettu pätevyys

Pätevyyden kokemus on yksinkertaisesti sitä, että kun lapset lähtevät harjoituksista, heillä on tunne, että "olen ihan hyvä tässä lajissa" ja että "vaikka on paljon, missä voin kehittyä, minulla on taitoja ja osaamista ja minuun ollaan tyytyväisiä". Ei riitä, että joukkueen kyvykkäimmillä on tämä kokemus vaan se pitää olla jokaisella.

Koetun pätevyyden kannalta olennaisinta on positiivinen palaute. Esimerkiksi valmentaja, joka antaa yksipuolisesti korjaavaa palautetta, saattaa tahtomattaan murentaa nuoren kokemusta omasta pätevyydestä: "teen paljon virheitä, en onnistu usein." Sanotaan, että 90% valmentajan (tai muiden tärkeiden tahojen) antamasta palautteesta pitäisi olla positiivista. Palautteen määrää tärkeämpää on kuitenkin sen laatu. Positiivisen palautteen pitää olla painavaa eli uskottavaa ja yksityiskohtaista.

Toistuvat epäpätevyyden kokemukset ovatkin tehokkain myrkky sisäistä motivaatiota vastaan - onpa kyse sitten harrasteliikunnasta tai huippu-urheilusta. Kuinka monen kohdalla esimerkiksi koululiikunta on menneinä vuosikymmeninä murentanut kokemusta omasta kyvykkyydestä ja vahvistanut näin ei-liikunnallista elämäntapaa?

Joskus ajatellaan, että "ei ihme, ettei se ja se päätynyt liikuntaharrastuksen pariin, kun hän oli jo koulussa muita kömpelömpi". Tosiasiassa kömpelyys ei aja ketään pois liikunnan parista vaan huonouden kokemukset. Pätevyyden kokemus ei ole riippuvainen yksilön taitotasosta vaan siitä, että yksilölle asetetut haasteet, tehtävät ja tavoitteet ovat oikein mitoitettuja. Siksi heikko pätevyyden kokemus kertoo enemmän valmentajan tai opettajan kuin valmennettavan osaamisesta. On ihan terve reaktio hakeutua pois ympäristöstä, joka systemaattisesti murjoo omaa itsetuntoa.

Kilpaileminen ja vertaileminen ovat urheilun suola. Kehityksen kannalta optimaalisessa motivaatioympäristössä korostetaan kuitenkin toisten päihittämisen ja sosiaalisen vertailun sijaan uuden oppimista, yhdessä toimimista ja itsevertailua: urheilijaa kannustetaan vertaamaan suorituksiaan omiin aiempiin suorituksiinsa. Näin hän voi nähdä itsensä kehittyvänä ja taitoja kartuttavana yksilönä. Näistä kehitysaskelista valmentaja voi antaa positiivista palautetta, joka on rehellistä ja uskottavaa. Tutkimukset osoittavat, että tällaisessa motivaatioympäristössä kasvavat urheilijat ja liikunnan harrastajat ovat alttiimpia tarttumaan yhä vaativampiin haasteisiin, uskovat kovan työn tekemisen merkitykseen ja kestävät paremmin vastoinkäymisiä kuin urheilijat, joiden motivaatioympäristössä korostuu sosiaalinen vertailu.

Oma haasteensa liittyy erityisesti lasten ja nuorten tasoryhmiin ja -joukkueisiin. Parhaimmillaan ne palvelevat lapsen kokemusta omasta pätevyydestä. Ne takaavat, että lapsi saa sopivasti haasteita ja onnistumisia: hän harrastaa kehityksensä kannalta sopivalla tasolla.

Haasteeksi muodostuvat taitekohdat, joissa korkeammalla tasolla harrastanut lapsi tai nuori siirretään alempitasoiseen ryhmään tai joukkueeseen. Tällaisessa tilanteessa pätevyyden kokemusta on erityisesti varjeltava ja nuorta saateltava kädestä. Muuten tasoryhmäjaottelu ei enää palvele nuoren kehityspolkua vaan uhkaa päättää sen.

Sen sijaan, että nuorelle vain ilmoitetaan, että "siirryt keltaiseen peliryhmään" tai "et tällä kertaa tullut valituksi", häntä pitää saatella eteenpäin. Nuorelle voidaan kertoa, että "näissä ja näissä asioissa olet taitava ja kehityksen kannalta olisi hyvä, että saisit vielä lisää uskallusta ja rohkeutta pallon kanssa ja siksi tämä peliryhmä on tässä vaiheessa se, minkä uskomme vievän sinua eteenpäin". Nuorelle tulee kokemus, että hän on matkalla jonnekin ja että hänellä on tulevaisuus. Nyt liian monelle lapselle ja nuorelle jää vain tunne, että "ei riittänyt, putosin pois".

Kuva: JJK Juniorit ry

Myös vanhempien olisi hyvä ymmärtää, ettei paras ryhmä lapselle ole aina kovatasoisin ryhmä vaan se, mikä on paras ryhmä lapsen kehityksen kannalta.

Yhtä kaikki: Pätevyyden kokemus on tärkein sisäisen motivaation rakennuskivi, mutta lasten ja nuorten kohdalla se on ylivoimaisesti tärkein. Taitamattomankin valmentajan ohjauksessa joukkueen kyvykkäimmät kokevat pätevyyttä; taitavan valmentajan ohjauksessa pätevyyden kokemuksesta pääsee osalliseksi koko joukkue.

Koettu autonomia

Autonomialla viitataan urheilijan kokemukseen siitä, että hän voi tehdä valintoja ja vaikuttaa tekemiseensä. Huippu-urheilijalle autonomian kokeminen on erityisen tärkeää, mutta se on merkittävää myös harrasteliikunnassa. Mielestäni autonomian kokemus on hyödyllistä jakaa mikro- ja makrotasoon.

Makrotasolla autonomia on kokemus siitä, että urheilija tai harrastaja voi vaikuttaa tekemiseensä isossa kuvassa: hän urheilee omasta tahdostaan (eikä esimerkiksi vanhempien painostamana tai taloudellisista pakosta) ja pystyy vaikuttamaan tavoitteisiinsa ja harjoitteluunsa. Kiinnostavaa on se, että tutkimusten mukaan erilaiset palkitsemiset, joilla pyritään kontrolloimaan käytöstä ("saat pelata puhelimella, jos menet treeneihin"), heikentävät koettua autonomiaa ja sisäistä motivaatiota. Sen sijaan palkinnot, jotka koetaan luonteeltaan informatiivisiksi (tyyliin "vuoden pelaaja" tai "vuoden tsemppari" -palkinnot), vahvistavat sisäistä motivaatiota.

Mikrotasolla autonomia on sitä, mitä tapahtuu "pelin sisällä". Se on jalkapalloilijan kokemus, että hän voi tehdä kentällä omia valintoja ja että niillä on merkitystä lopputuloksen kannalta. Autonomian kokemusta heikentää esimerkiksi valmentaja, joka ei pyri ohjeillaan avaamaan pelaajien ajattelua vaan ohjaamaan heitä kuin käsinukkeja ("syötä", "pidä pallo", "pelaa alaspäin", "kuljeta", "käänny", "siirry sinne tai tänne"). Pelaajat eivät saa itse ajatella, tehdä omia valintojaan ja toteuttaa itseään.

Kyse voi olla myös pelikaverista tai työpaikalla kollegasta, joka aina parantelee, korjailee ja ohjeistaa toisten tekemisiä. Vaikka yksittäinen urheilusuoritus / projekti tulisikin tällä tavalla paremmaksi, isossa kuvassa vaikutus on taannuttava: se heikentää yhteisössä koettua autonomiaa ja sisäistä motivaatiota.

Lopputuloksen kannalta huonojenkin valintojen tekeminen voi vahvistaa autonomian kokemusta; se kertoo ihmiselle, että hän voi tehdä valintoja, joilla on merkitystä. Sitä paitsi itse tehdyistä virheistä oppii parhaiten.

Yhteenkuuluvuuden kokemus

Sosiaalisella yhteenkuuluvuuden tunteella on suora vaikutus motivaatioon. Yhteenkuuluvuuden kokemus on kuin kolikko, jossa on kaksi puolta. Toisaalta, se on yksilön kokemus, että ryhmässä vallitseva arvomaailma ja henki on sellainen, johon hän haluaa liittyä. Ryhmällä on hänelle annettavaa. Toisaalta, se on yksilön kokemus, että myös hänellä on annettavaa ryhmälle.

Onko esimerkiksi lapselle tai nuorelle mitään musertavampaa kuin kokemus siitä, että "joukkueeni ei tarvitse minua"? Tämä viesti on annettu monelle lapselle, joka on jätetty viimeiseksi koululiikunnan huutojaoissa.

Yhteenkuuluvuuden kokemuksen elinehto on, että yksilö voisi olla ylpeä ryhmästään. Siksi on tärkeää miettiä, miten esimerkiksi joukkueen sisäisistä peli- tai harjoitusryhmistä puhutaan. Onko joku ryhmä sellainen johon "päästään" ja joku toinen johon "joudutaan"? Onko jostakin peliryhmästä tullut peräti "rangaistusryhmä"? Jos lapsi tai nuori on oppinut liittämään kielteisyyttä ja häpeää johonkin ryhmään, miten hän voisi kokea yhteenkuuluvuutta sellaisessa?

Yhteenkuuluvuuden kokemusta ei voi myöskään olla, jos ryhmän jäsenet eivät tunne toisiaan. Esitelläänkö esimerkiksi juniorijoukkueissa uudet tulokkaat muulle ryhmälle ja ryhmä tulokkaalle? Jos joukkueen peliryhmät harjoittelevat pääosin toisistaan erillään, miten eri ryhmien jäsenet oppivat tuntemaan toisensa? Panostetaanko peliryhmät ylittäviin hengennostatustapahtumiin ja nähdäänkö, etteivät kaikki harjoitukset edellytä totuttua tasoryhmäjakoa vaan ne voidaan toteuttaa heterogeenisemmilla ryhmillä (esim. monet oheisharjoitukset)?

Yhteenkuuluvuuden kokemusta voidaan vahvistaa roolien avulla. Roolit kertovat tehtävästä ja paikasta ryhmässä. Voitaisiinko ajatella, että uuden jäsenen ottaminen ryhmään on toteutettu riittävän hyvin vasta sitten, kun voidaan sanoa, mikä on hänen roolinsa? Rooleja kannattaa rakentaa vähintään yhtä paljon asenne ja henkisen puolen tekijöille kuin lukittujen pelipaikkojen varaan (joukkueen vitsailija, tsemppari, taistelija, musiikkivastaava, yms.). Koska roolit rakentuvat vahvuuksien varaan, ne vahvistavat myös pätevyyden kokemusta.

Tämä on ajankohtaista, kun toisessa ryhmässä harjoitellut ja ryhmänsä jäsenien kanssa yhteenkuuluvuutta kokenut nuori siirretään uuteen ryhmään. Pahimmillaan ryhmän vaihtuminen on isku sekä pätevyyden että yhteenkuuluvuuden kokemukselle. Sen jälkeen kaksi kolmesta sisäisen motivaation ja optimaalisen kehityksen tukijalasta on katkaistu.

Yhteenveto

Niin harrasteliikkujan kuin huippu-urheilijan elämässä tulee hetkiä, jolloin tekemistä vauhdittamaan tarvitaan ulkoista painetta (ulkoinen motivaatio). Kun pohditaan, mistä nousevat lukemattomat toistot ja ponnistelut, henkinen ja fyysinen läsnäolo, pitkäjänteisyys ja sisukkuus, into ja luovuus, puhutaan kuitenkin asioista, joita ei saa aikaan uhkailulla, kiristämällä tai lahjomisella. Kyse on sisäisestä motivaatiosta.

Sisäisen motivaation edellytys on yksinkertaisesti tyytyväinen ihminen. Ihminen, joka voi tuntea itsensä kyvykkääksi (koettu pätevyys); ihminen, joka kokee voivansa omilla ratkaisuillaan vaikuttaa lopputulokseen (koettu autonomia); ihminen, jolla on tunne, että hän kuuluu porukkaan ja että häntä tarvitaan (koettu yhteenkuuluvuus). Ihminen etsii kaikesta toiminnasta täyttymystä näille tarpeilleen, eikä jää - ilman ulkoista pakkoa - ympäristöön, jossa näitä tarpeita laiminlyödään.

Urheilussa ei valmenneta tekniikoita vaan ihmisiä. Siksi hyvän valmentajan on mietittävä muutakin kuin nilkan ojennuksia tai lähtönopeuksia. On mietittävä, minkälaisessa asenne-, tunne- ja vuorovaikutusympäristössä nilkan ojennuksia tehdään. Vain sisäistä motivaatiota tukevassa ympäristössä on mahdollista tavoitella absoluuttista huippua ihmisyyttä vaalien tai pitää nuoret urheilun ja liikunnan parissa, kun he kohtaavat monia muita ajanviettotapoja, jotka lupaavat täyttää heidän tarpeensa. Urheilulla ei ole varaa antaa tässä tasoitusta.

Tyytyväisyys ei pysäytä kehitystä, tyytymättömyys tekee sen.
  • Sami Lahtinen (Twitter: @samtinen)
Kirjoittaja on urheilun(kin) parissa työskentelevä pappi, joka suorittaa työnsä ohella liikuntapsykologian opintoja.

"Yhteistä iloa urheilusta!"

Ota yhteyttä ja kysy lisää!

Ilpo Myllyniemi, puh 0500 959 353 ilpo.myllyniemi@sportfini.fi
Created By
Risto Kankaanperä
Appreciate

Credits:

Sportfinin yhteistyökymppanit, Sami Lahtinen ja True Hockey